Life is still good

Ihmisen yleisin sairaus on flunssa eli nuhakuume. Se on virusperäinen ylähengitystieinfektio, jonka oireet ovat kaikille tutut yskä, nuha, kurkkukipu ja kuume.

Sieltä se sitten iski. Odottelinkin jo milloin poikaystävän viimeviikolla sairastama syysflunssa tekee tuttavuutta minunkin kanssani. Päätä ja korvia särkee, jokainen lihas kehostani on kipeä ja kurkku tuntuu muurautuneen umpeen. Mutta, mikäs olisikaan parempi tapa aloittaa viikonlopun vietto, päivän etuajassa, kuin buranaa ja kuuma mehua nautiskellen?
Positiivisesti ajateltuna kuume ei ole ainakaan vielä onnistunut imuunipuolustukseni läpi iskemään, joten peukut pystyyn josko tästä selvittäisiin vain parin päivän yskimisellä ja niistämisellä :)

Muuten viikko on sujunut ihmeellisen leppoisasti. Maanantaina vapaaillan kunniaksi päätin ottaa itseäni nisakasta kiinni ja hoitaa kaikki rästiin jääneet kotityöt. Pesin kaksi koneellista pyykkiä, imuroin, pyyhin pölyt, laitoin vaatteet kappiin, tamppasin matot ja sain jopa kaivettua wokkipannun kaapin perukoilta ja valmistettua huippu hyvää (vaikka itse sanonkin) kana-nuudeli wokkia ;) nam! Ainoa mutka tuli matkaan huomatessani kanan olevankin rintafileitä, eikä fileesuihaleita joita tähän ruokaan kuului käyttää. Onneksi hätä ei ollu tämän näköinen vaan reippaana tyttönä kaivoin laatikosta veitsen ja aloin paloittelemaan juuri pakkasesta sulamaan otettuja, jäisiä rintafileitä... Loppu hyvin, kaikki hyvin, wokista tuli herkullista ja rankan,kotitöiden täyteisen päivän päätteksi sain vatsanikin täyteen!

Nokian miesten korisjoukkueella oli harkkapelit tiistaina ja torstaina, joten ne illat menivätkin sitten treenien lisäksi pelejä katsellessa. Toisesta tuli voitto ja toisesta tappio.. :s Mutta mielenkiintoa kyllä riitti niin ulosajojen, tekujen kuin epäurheilijamaisten virheiden ja kiihkeän tunnelman merkeissä! Poikaystävänikin pääsi vihdoin kunnolla kentille yli puolen vuoden loukkantumistauon jälkeen, joten siinäkin riitti jännitettävää.

Viikkoon on myös sisältynyt 5 koripallo treenit, äidinkielen teksitaidon vastauksen kirjoittamista, enkun sanakoe ja harjoitus yo-kuuntelu, sekä liikaa englannin ja terveystiedon kirjoituksiin lukemista. :D Vaikka syksyn kirjoituksiin on enään muutama viikko aikaa, tuntuu lukemista olevan jäljellä monen kukauden edestä. Terveystiedossa olen ahminut jo kaikki pakollisten kurssien kirjat ja puolikkaan kertauskirjan, mutta silti tuntuu että en osaa mitään.. Englannissa olen ollut hiukan laiskempi. Kielioppia olen kertaillut vähän ja sanastoakin tulee opiskeltua ainoastaan koulun kertauskurssin lomassa. Onneksi tässä on vielä se pari viikkoa aikaa, joten ehdin kyllä kerrata kaiken tärkeän vielä moneen kertaan! Toivottavasti olen lopulta, h-hetkellä, kuitenkin tyytyväinen itseeni ja siihen mitä olen saanut aikaan. :)

Viikonloppu ja ensi viikkokkin tulevat olemaan jännittävä, tiedän sen jo nyt. Aloitan valmentamisen ja pääsen ensi kertaa tutustumaan pikkuisiin 1-6 vuotiaisiin pallokoululaisiin, tulen tapaan uuden ihmiseen ja toivottavasti myös ystävystymään hänen kanssaan, tulen terveeksi ja pelaan ensimmäisen pelini uudessa joukkueessani, täysin uusilla pelipaidoilla ja uusien joukkuetovereiden kanssa. Jännittävä viikko on siis edessä!

Nyt taitaa olla aika laittaa vesi kiehumaan mehua varten, sekä ottaa enkun kirja kauniiseen käteen ja syventyä ehtovirkkeiden ja passiivi lauseiden maailmaan... Life is still good! :)

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Milloin olen onnellinen? Mitkä asiat saavat minut onnelliseksi? Mistä asioista pidän? Mikä saa minut nauramaan? Millainen persoona minä olen? Millaisena muut näkevät minut? Millainen ihminen olen muita kohtaan? Mistä saan lohtua? Mikä piristää minua? Mitä tahdon tehdä? Minkä asioiden parissa viihdyn? Mistä haen turvaa? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Mikä on tärkeintä elämässä? Mitä ilman en voisi elää? Mitä asioita kaipaan päivittäin?

Paljon kysymyksiä, mutta vielä enemmän vastauksia! Elämä on täynnä mitä ihanimpia asioita, joita ei edes normaalisti tule ajatelleeksi. Kun ne sitten jostain syystä pomppaavat mieliin, voi näiden suurimmaksi osaksi täysin arkipäiväisten asioiden kautta löytää yllättävän paljon ilon ja onnellisuuden lähteitä!

Rentouttavan, tuttujen asioiden äärellä vietetyn viikonlopun päätteeksi, eilen illalla, kotimatkalla, väsyneenä yksin junassa istuessani, ajatukseni alkoivat seikkailla asioista ja muistoista toiseen, vailla minkäänlaista päämäärää. Koko puolentoista tunnin junamatkan ajan olin uppoutuneena omiin ajatuksiini. Käyden läpi niitä kaikkia ihania hetkiä jotka olivat mieleni perukoille tallentuneet. Koti-ikävä alkoi matkan aikana helpottaa yllätävän nopeasti ja hymy levisi pikkuhiljaa huulilleni.

Kuten otsikkokin jo kertoo, turha minun on tähän alkaa luettelemaan ja kertomaan kuinka ihania asioita mieleni sopukoista löysinkään, kuva kertoo tälläkin kertaa enemmän kuin tuhat sanaa. Tätä postausta tulen varmasti selaamaan läpi vielä monina vaikeina, pimeinä ja yksinäisinä iltoina. Muistellen niitä pieniä asioita jotka saavat minut onnelliseksi ja miettien miten paljon kaikkea ihanaa elämäni oikeasti pitääkään sisällään! :)

Kotiin!

Tänä iltana ennen kuin kello lyö kaksitoista, olen kotona. Valmiina viiettämässä rentouttavaa viikonloppua koripallon, kavereiden ja perheen parissa. Pieni hengähdystauko kaikesta uudesta tekee varmasti hyvää, ja olen sen mielestäni ansainnutkin!

Kulunut viikko on ollu täynnä tunteiden vuoristorataa. Yhtenä päivänä olen ollut onneni kukkuloilla ja heitellyt kärrynpyöriä ympäri asuntoa, kun taas toisena olen hetkellisesti vajonnut niin syvään ahdistuksen kuoppaan, että olen tarvinnut toisen ihmisen apua takaisin ylös nousemiseen. Ehkä alan vasta nyt oikeasti käsittämään mitä on tullut tehtyä ja millaiseen soppaan olen pääni pistänyt lähtiessäni yksin kokeilemaan siipieni kantavuutta. Arkipäiväisiä vastoinkäymisiä on tällä viikolla nimittäin tullut vastaan aivan riittävästi. Milloin jääkaappissa on palanut vain valo nälkäisenä treeneistä kotiin tullessani, koska olen unohtanut käydä kaupassa. Milloin bussi on mennyt juuri nenäni edestä ja seuraava tulee, milloin muulloinkaan, kuin vasta yli puolen tunnin kuluuttua. Milloin pyykkikone on päättänyt tehdä lakon juuri kun yritän kiireessä saada tärkeät vaatteet pestyä. Milloin, Nokialle kyllä hyvin tyypilliseen tapaan, kraanasta tulee vain ruskeaa ja pahalle haisevaa vettä, juuri kun olen menossa suihkuun... Kaiken tämän kukkuraksi poikaystävänikin on ollut sairaana koko viikon ja tietysti tärkeät pelit olisivat edessä juuri tänä viikonloppuna. Näin ollen tätäkin paranemis kamppailua aikaa vastaan, on saanut jännittää koko viikon. Vaikka osaa tai arpaa ei itsellä asiaan olekkaan.

Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi kääntynyt parhain päin. Pesukone on saatu korjattua, poikaystävä on parantunut ajoissa, jääkaappiin on saatu ruokaa ja olen bussista myöhästymisestä huolimatta ehtinyt ajoissa kouluun! Nämä kaikki vastoinkäymiset ovat opettaneet minua ja olenkin tämän viikon aikana ymmärtänyt yhden tärkeän asian elämästä, jota kukaan ei vielä tähän mennessä ole yrityksistä huolimatta saanut taottua päähäni. Miksi stressata asioita etukäteen? Jos myöhästyt bussista, miksi aloittaa panikointi koulusta myöhästymisestä jo pysäkillä, tuntia ennen kuin koulu edes alkaa? Mitä jos käykin tuuri, bussit sattuvat juuri sopivasti ja ehdit kuin ehditkin ajoissa kouluun? Olet käyttänyt aivan turhaan omaa energiaasi myöhästymisen stressaamiseen ja lopulta oletkin ajoissa!! Siinä on sitten mennyt yksi hyvä stressi ihan turhaan :o No, mutta eikös se mene niin että kantapään kauttahan sitä oppii..?

Vastoinkäymisistä huolimatta viikko on ollut suurimmilta osin ihan positiivinen. Olen tutustunut koulussa jälleen muutamaan uuteen ihmiseen, oppinut hiukan voittamaan ujouttani ja tehnyt niinkin huimapäisiä asioita kuin viettänyt koko hyppytunnin uuden ihmisen seurassa ja saanut koko 75 minuutin aikana luettua terveystietoa vain 2 sivua koska juttelu on vienyt kaiken muun ajan! :)
Koulun ohella olen tietenkin ehtinyt myös tällä viikolla pelailemaan, jopa enemmän kuin tarpeeksi koripalloa! Aamulla koulun treenit, illalla joukkueen treenit. Aamulla koulun treenit, illalla joukkueen treenit. Aamulla koulun treenit, illalla joukkueen treenit.. No eipä ole ainakaan päässyt unohtumaan minkä asian takia sitä tänne asti todella tultiin!

Nyt olisi edessä vielä pakkaaminen, astioiden tiskaaminen, imurointi, vaatteiden kaappiin laitto ja reilun tunnin päästä alkavat, viikon viimeiset, joukkuetreenit. Sen jälkeen kutsuukin enää Tampereen rautatieasema, tunnin odottelu ja junamatka kotiin! Viikonloppun ohjelma tulee olemaan tupaten täynnä mitä muutakaan kuin koripalloa. Sillä onhan nyt kuitenkin se viikonloppu vuodesta, jolloin lähes kaikki koripalloilijat kokoontuvat Espooseen, Suomen suurimman koripalloturnauksen merkeissä. Mutta enköhän ehdi johonkin väliin mahduttamaan myös kavereiden näkemistä, sekä perheen kanssa yhdessäoloa! Tätä kaikkea ja paljon muuta tulee ihana viikonloppuni olemaan pullollaan! Tämän hengähdys tauon jälkeen onkin sitten toivottavasti "kiva" palata takaisin koulun ja lähestyvien ylioppilaskirjoitusten pariin... :D

Something new

Miten aika meneekin näin nopeasti? Olen ehtinyt viettää jo kokonaisen viikon koulun, koripallon ja arkiaskareiden opettelun parissa. Paljon muuta ei viikkoni itseasiassa edes mahtunut. Alkuviikko meni arkeen paluun ja uusien asioiden opettelun merkeissä.

Kuinka aikaisin pitää herätä jotta ehdin bussiin?
Minkä kirjaiminen bussi nyt menikään minun pysäkiltäni? 
Meneeköhän tämä bussi koulun ohitse, vai oliko se sittenkin tuo toinen?
Muistinkohan ottaa kotiavaimet mukaan?
Miksi en jaksanut eilen käydä kaupassa ostamassa ruokaa?
Moneenkohan postikonttori on auki, ehdinköhän käydä sielä enään?
Voinko laittaa pesukonetta päälle enään nöin myöhään?
Paljonko pesuainetta koneeseen pitää laittaa?
Mikä on huuhteluaine, tarvitseeko sitäkin pistää?

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, niin paljon uusia asioita ja kysymyksiä olen viime viikolla pyöritellyt mielessäni.

Koulunkäynti alkaa rullaamaan tutuilla raiteillaan ja luokkien paikatkin alkavat pikkuhiljaa piirtyä mieleen. Enään ei tarvitse käyttää koko välituntia seuraavan tunnin luokkaa etsien. Olen jo ehtinyt kirjoittamaan englannin tiivistelmän, tekemään yo-kuuntelun ja sivu kaupalla kielioppitehtäviä, sekä opettelemaan kaksi sanastoa tämän viikon sanakokeisiin. Olen lukenut yli 100 sivua terveystietoa, selvittänyt siihen liittyen lähes 20 eri käsitteen merkityksen ja tutstunut äidinkielessä Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Kyllä on ainakin riittänyt tekemistä yksinäisiksi illoiksi!

Uusiin koulukavereihin tutustuminen on edennyt, kuten jo etukäteen osasin aavistaakkin, hitaasti mutta varmasti. Uudessa seurassa hiljaisena ja hiukan syrjään vetäytyvänä ihmisenä en useimmiten uskalla itse tehdä aloitetta keskustelulle, vaan toivon jonkun muun tulevan juttelemaan minulle. Siksi tutustuminen ihmisiin vie minulta usein pidemmän ajan kuin viikon, joten ei vielä mitään hätää! :)Ruokailussa ja pitemmillä välitunneilla olen kuitenki alkanut löytämään tieni "koripalloilijoiden" pöytään. Ja vaikka tällä hetkellä pystynkin osallistumaan, hyvällä tuurilla, joka kymmenenteen keskusteluun, tunnen kuitenkin oloni näiden puolituttujen ihmisten seurassa rentoutuneemmaksi ja huomattavasti iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.

Koripallon saralla kaikki pyörii jo kesällä opittua tuttua rataa pitkin. Pallon pomputtelua, vapaaheittoja, kaukoheittoja, uusia kuvioita, puolustusta, pelin johtamista, uusiin pelikavereihin tutustumista, lay-uppeja, syöttöjä, kahvakuulan heiluttelua, hikipisaroita ja tuskan kyyneleitä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on kuulunut niin viime kuin muidenkin viikkojen harjoitustarjontaan. Olen joutunut tekemään töitä sata lasissa jokaisissa harjoituksissa saadakseni pallon edes puolenkentän yli, ja vielä vähän lisää jos olen halunnut antaa laiturille syötön johon puolustaja ei ole päässyt väliin. Koko koripallo tuntuu aivan uudelta peliltä. Se tekemisentaso millä olen ennen tottunut pärjäämään, ei enään riitä mihinkään. Jos keskittymiseni herpaantuu hetkeksikään tuodessani palloa ylös on puolustaja jo vienyt pallon ja rankaissut joukkuettani kahden pisteen arvoisesti toisessa päässä. Tunnen kuitenkin, juuri tämän uuden ja korkeaaman vaatimustason tuovan aivan uudenlaista intoa harjoitteluuni ja auttavan minua matkalla kohti unelmiani. Paljon on vielä tehtävää, mutta tästä on hyvä aloittaa!

Äitikin oli käymässä viikonloppuna. Päästiin tyttöjen kesken shoppailemaan, mihinkäs muuhunkaan kuin sisustajan painajaiseen ikeaan! ;) Matkaan tarttui niin työpöytä, olohuoneen kattolamppu, yöpöytä, kuin pari hyllyäkin. Ostos reissun päälle piti tietenkin saada kuuluisat ikean hodarit. Vatsa täynnä olikin sitten aika suunnistaa takaisin kotiin. Ostoste kokoamisessa kuluikin sitten koko loppu lauantai ilta, mutta saatinpahan ainakin makuuhuone tauluja, hyllyjä ja muutamia pikkujuttuja vaille valmiiksi ja kivahan siitä lopulta tuli! Lisäilen kuvia muistakin huoneista kunhan saan nekin edustus kuntoon!

Sunnuntai päivän ratoksi lähdimme sateesta huolimatta pelikaverini kanssa pyöräretkelle ympäri Nokiaa. Hän oli jo aikaisemmin luvannut lähteä näyttämään vähän paikkoja ja avartamaan käsitystäni Nokiasta, kuitenkin 30 000 ihmisen kaupungista. Minun mielikuvanihan täähän asti oli sijoittunut vain oman taloni, palloiluhallin ja keskustan ympärille..
Reilun tunnin tihkusateessa ajelun jälkeen huusivat reiteni hoosiannaa, mutta näkemykseni Nokiasta oli avartanut suunnattomasti. Olin nähnyt niin Myllyhaan, Halimaan, Alhonniityn kuin Kalkunki, ihania hiukan syrjäisempiä pientaloalueita. Nokia alkaa totisesti viemään sydämmeni vaikka olen täällä näinkin vähän aikaa vasta viettänyt. Mikähän on tilanne ensi keväänä?
Pyörä reissun jälkeen käväisin palloilluhallilla katsomassa B-tyttöjen harkkapeliä, ja loppu ilta sujuikin sulavasti poikaystävän kanssa lettuja paistellen ja telkkaria katsellen.

Nyt on uusi viikko jo pyörähtänyt käyntiin ja huomenna alkavat koulun aamutreenitkin 8.00!! Saankohan ikinä itseäni ajoissa ylös sängystä ehtiäkseni niihin, vai joutuuko parin aamun kokeilun jälkeen toteamaan nukkumatin voittajaksi? Huomenna se selviää. Olen jo katsonut itselleni valmiiksi bussin, joka lähtee 6.55 kirkon pysäkiltä... Toivottakaa onnea! :D

When life gives you lemons, make lemonade. When life gives you shit, wait for lemons!

Oletteko ikinä ihmetelleet kuinka aikuiset sadattelevat keskenään virastoasioiden hoitoa, kaupungin työntekijöitä tai pitkiä jonotusaikoja julkisiin palveluihin?

Tulin eilen itse todistaneeksi näitä niin kauan kehuttuja kaupungin palveluja, ja voin sanoa että vapaaehtoisesti en niiden käyttöä toistamiseen kokeile.
Kysehän oli siis niinkin monimutkaisesta asiasta, kuin bussikortin hankkimisesta!

Olin näppäränä tyttönä ottanut etukäteen selvää kortin hankkimisesta. Olin täyttänyt kaikki hommassa tarvittavat lippuset ja lappuset, hakenut koulun kansliasta kortin alennuksella ostamiseen oikeuttavan paperin ja päättänyt heti ensimmäisen koulupäivän päätteeksi suunnata TKL:n toimistoon, jonne minut koulusta ystävällisesti ohjattiin, hakemaan korttini.

Ensimmäinen ongelma: TKL:n toimistoa ei olekkaan niin helppo löytää kuin kuvittelisi. Mutta oma vikahan se tietenkin on kun ei entuudestaan tiedä paikan sijaintia. Eihän toimiston osoitetta tai muitakaan yhteystietoja kannata internettiin ihmisten avuksi ja helposti löydettäväksi laittaa! Ystävällisten Tamperelaisten avulla paikka kuitenkin lopulta löytyi.

Toinen ongelma: oman vuoronumerosi ja tiskillä tällä hetkellä asioivan ihmisen vuoronumeron välissä on n. 100 muuta ihmistä, omine ennen sinua otettuine numeroineen.

Kolmas ongelma: kun lopulta, reilun kahden tunnin odottelun jälkeen, tulee sinun vuorosi ja pääset palveltavaksi, tiskin takana toimiva virkailija ilmoittaa iloisesti sinun olevan väärässä paikassa. Hän ei tietenkään voi auttaa sinua mitenkään, mutta opastaa kuitenkin reitin linja-auto asemalle jossa voit hoitaa bussikortti asian. Reittiä ei tietenkään ole neuvottu ihan oikein ja eksyt pari kertaa etsiessäsi oikeaa määränpäätä, mutta mihinkäs sitä tässä vaiheessa enään olisikaan kiire?

Neljäs ongelma: löydettyäsi linja-auto asemalle huomaat sielä olevan ihmisiä vielä kaksi kertaa enemmän kuin edellisessä paikassa. Sinulla kestää lähes viisi minuuttia tunkeutua ihmisten läpi vuoronumero laitteelle.

Viides ongelma: otettuasi jälleen kerran vuoronumeron huomaat sinun ja tiskillä juuri nyt palveltavan numeron välissä olevan tällä kertaa jo reilu 200 muuta ihmistä.. Onneksi olet tässä vaiheessa jo luopunut toivosta päästä ihmisten aikoihin kotiin, joten parin tunnin lisäodottelu ei haittaa!

Kuudes ongelma: kun olet odotellut vajaa kaksi tuntia ja edestäsi on ehditty palvella jo lähes sata ihmistä, palvelutiskien määrä vähenee yllättäen neljästä kahteen?! Ehkä pakollinen, lakien säätelemä, hiukan pidempi kahvitauko? No mikäs siinä, saat pari mukavaa odottelu tuntia lisää.

Seitsemäs ongelma: huomaat kellon uhkaavasti lähestyvän palvelupisteen sulkemisaikaa. Huomaat myös suurimman osan ihmisistä luovuttavan ja lähtevän kotiin. Sinut alkaa valtaamaan epätoivo: "Olen odottanut yhteensä lähes kuusi tuntia ja nyt jos tiski menee kiinni nenäni edestä..?"

Loppu hyvin kaikki hyvin: yhteensä kuuden tunnin tuskallisen odottelun jälkeen, kun olet jo luopumassa toivosta, tulee vihdoin sinun vuorosi. Saat annettua tarvittavat laput virkailijalle, visa electronisi toimii ensimmäisellä yrittämällä (minulla se ei siis ikinä toimi) ja lopulta kaiken tämä jälkeen virkailija lyö uuden uutukaisen matkakortin kouraasi.

Voi että sitä fiilistä. Vaikka kyse oli vain matkakortista, oli tunnelma kuin isonkin saavutuksen jälkeen! Illalla seitsemän jälkeen, rättiväsyneenä kotiin saapuessani saatoin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, olin jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Ja näitä uusia kokemuksiahan olin tältä uudelta elämältä tullut hakemaan!


Ensimmäisestä koulupäivästäni jäi siis päälimäisenä mieleen kaikkea muuta kuin itse koulu. Tässä nyt kuitenkin ensimmäistä päivää hiukan avatakseni, voin kertoa että ei se niin ihmeellinen oikeasti ollutkaan.

Olin kuin orpo norsun poikanen saapuessani kouluun. Seisoa toljitin keskellä koulun ISOA aulaa, katsellen muiden oppilaiden iloisia jälleennäkemisiä kesän jälkeen. Olisi itsekkin tehnyt mieli sännätä perässä halailemaan ihmisiä ja kyselemään miten ihanasti heidän kesänsä oli sujunut. Vanhassa koulussani olisinkin varmasti tehnyt tämän samantien, mutta täällä tyydyin vain seisomaan ja tuijottelemaan ympärilleni toivoen kellon kiitävän tarpeeksi nopeasti eteenpäin jotta koulupäivä olisi pian ohi.
Kokonaisuudessaan alkujännittyksen jälkeen, sain parin vanhan tutun avulla karistettua alku jännityksen harteiltani ja loppu päivä sujuikin nopeasti ja mukavasti alta pois.

Tänään, toisena päivän päästiinkin sitten kunnolla koulun makuun kun aloitettiin oikea koulunkäynti, lukujärjestyksen mukaan. Päivän päätteeksi saatoin todeta laukussani olleet aikaisemmin ostetut koulukirjat oikeiksi, eksyneeni ensimmäisellä yrityksillä oikeisiin luokkiin ja saaneeni kirjoituksiin lukemisen lisäksi luettavakseni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja pari muuta romaania. Koulu on nyt siis virallisesti alkanut!
Kavereita en ole vielä onnistunut löytämään, enkä ole edes kovin yllättynyt sillä uusiin ihmisiin tutustuminen ei ikinä ole ollut vahvimpia puoliani, mutta aina voi opetella uutta. Siksihän minä tähä mukaan lähdin, oppimaan uutta ja kehittämään itseäni ihmisenä!

Positiivista, englannin tunnilla en joutunut edes istumaan yksin, vaan sain vierustoverin jonka kanssa vaihdoin jopa kaksi sanaa tunnin aikana! tästä se lähtee :)

Ja niin kaikki tapahtui

Keväällä koulussa kesken historian tunnin sain puhelun. En yleensä ikinä vastaa kännykkään kesken tunnin, mutta tällä kertaa iski tunne että nyt pitää vastata, ja onneksi vastasin. Tämä yksi puhelu tuli lopulta muuttamaan tulevaisuuden suunnitelmani kerta heitolla.
Sain yllättäen mahdollisuuden lähteä tavoittelemaan unelmiani koripallon saralla, kovassa seurassa, kaukana kotoa ja erittäin tavoitteelisesti. Tämä vaatisi kuitenkin monesta tutusta asiasta luopumista, esim. vanhat kaverit, lapsuudenkoti, perhe ja sukulaiset, vanha koulu ja entinen joukkue jäisivät satojen kilometrien päähän. Muutto Nokialle tavoittelemaan unelmiani ja asioita, joista olin aikaisemmin vain haaveillut, tulisi olemaan vaikea ja joutuisin läpi käymää monia uusia asioita. Tiesin että monet ikäiseni nuoret aikuiset saattavat lähteä tässä vaiheessa vaikka Amerikkaan asti opiskelemaan, oma tieni veisi "vain" 200 kilometrin päähän. Kotikissana ja perheläheisenä ihmisenä se kuitenki merkitsisi minulle henkisesti lähes yhtä pitkää välimatkaa kuin Amerikan matkaajille. Päätös tulisi siis oleman vaikea.

Parin viikon intensiivisen mietinnän, kymmenien unettomien yöiden, muutaman itkukohtauksen ja lohduttelun jälkeen kuitenkin tiesin etten voinut jättää näin ainutlaatuista mahdollisuutta käyttämättä!

Päätöksen synnyttyä alkoikin sitten niin monen eri asian järjestely ja sumpliminen etten vieläkän voi uskoa että selvisin siitä kaikesta! Koulun vaihto viimeiseksi abivuodeksi, uudet kurssivalinnat, ylioppilaskirjoitusten sumpliminen, oman asunnon etsintä, sähkösopimukset, vakuutukset, osoitteen muutos, kela papereiden täyttö, huonekalujen osto, ensimmäiset päivät ja varsinkin yöt yksin omaasa asunnossa... Lista voisi jatkua loputtomiin! Kuitenkin minä, ehkä maailman uusavuttomimpiin ihmisiin kuuluva tyttö, onnistuin hoitamaan nämä asiat, perheen tukiessa ja avustaessa koko ajan rinnalla tietenkin!

Huomenna kohtaan ehkä isoimman haasteeni tähän mennessä, koulu alkaa! Olen stressanut koulun alkua siitä asti kun kevätjuhlassa sain vanhasta koulustani erotodistuksen käteen. Tähän asti koulun alku on kuitenkin tuntunut niin kaukaiselta että olen pystynyt hillitsemään jännitykseni. Nyt se kuitenkin tapahtuu oikeasti, noin 24 tunnin päästä olen jo toivottavasti selvinnyt ensimmäisestä koulupäivästäni, olen avannut suuni edes kerran päivän aikana, olen löytänyt oikeaan luokkaa ja todennut ostaneeni oikeat koulukirjat. Hyvällä tuurilla ehkä tutustunut ensimmäiseen ihmiseen koko koulusta. :)
Tulen vielä useaan otteeseen tämän päivän aikana kämään samat turhat mukamas pelottavat asiat mielessäni läpi. Onneksi poikaystäni lupasi kuunnella ja kestää stressaamistani koko illan! Ehkä hän saa taottua järkeä päähäni ja mieleni rauhottumaan! Sillä huomenna se kuitenkin tapahtuu, halusin tai en. Pitäkää mulle peukkuja!

Jo näiden muutaman omillaan vietetyn viikon jälkeen olen huomannut miten suunnattomasti olen kasvanut ihmisenä ja kuinka paljon tulen vielä kasvamaankaan tulevan vuoden aikana! Vaikka olenkin jo potenut muutamina päivinä suunnatonta koti-ikävää, yksinäisyyttä, ahdistusta ja stressiä tunnen ja tiedän että tulen selviämään tästä uudesta ja ihmeellisestä haasteesta hengissä ja pää pystyssä. Ensi keväänä toivon voivani ylpeänä sanoa tämän olleen yksi elämäni parhaista päätöksistä!

Believe you can

Vielä vuosi sitten kuvittelin syksyni ja abivuoteni alkavan hyvin erilailla, kuin se ensi maanataina tulee alkamaan.

• En odottanut jännittäväni montaa viikkoa etukäteen samoja asioita kuin reilu kymmen vuotta sitten mennessäni ensimmäiselle luokalla. Tulenko saamaan yhtään kaveria? Osaanko mennä oikeaan luokkaan? Uskallanko viitata tunnilla? Mitä jos vastaan väärin ja kaikki nauravat? Mitä jos opettajat eivät pidä minusta? Uskallanko mennä juttelemaan kenellekkään? Huomaavatkohan kaikki että olen uusi?  En uskonut että voisin käyttää näiden kysymysten pohdiskeluun niin monet yöunet, kuin olen tähän mennessä jo käyttänyt.

• En odottanut saapuvani väsyneenä myöhään illalla treeneistä kotiin, vain huomatakseni ettei jääkaapissa ole mitään valmista syötävää. Äiti ei odota keittiössä uunilämpimän makaroonilaatikon kanssa, eikä isä ole tilannut koko perheelle pizzaa perjantain kunniaksi. Ei, isä ja äiti ovat 200 kilometrin päässä ja ainoa joka voi pistää nuudelit kiehumaan tai makaroonilaatikon uuniin olen minä. Oli kello sitten vaikka puoliyö..

• En odottanut toivottavani joka ilta samat hyvän yön toivotukset, vaikka tiedän ettei kukaan tule tänäkään iltana vastaamaan minulle mitään.

• En odottanut kaipaavani puhetta niin paljon kuin olen jo näiden parin viikon aikana alkanut kaipaamaan. En uskonnut juttelevani pitkiä aikoja itsekseni, vain siksi että kaipaan kuulla puhetta. Mihin on hävinnyt se osa minussa, joka kotona vielä asuessa kaipasi kipeästi omaa rauhaa ja hiljaisuutta?

• En odottanut joutuvani yleiseti opettelemaan näin paljon uusia asioita, näin lyhyessä ajassa. En olettanut että joutuisin aloittamaan asioiden opettelun täysin alusta. Vanhat jo ala-aste ikäisenä opitut tutut ja turvalliset tavat eivät toimineetkaan enään ja niiden tilalle oli pakko etsiä uusia.

Kaikesta tästä huolimatta minä itse olen tehnyt päätöksen lähteä tutusta ja turvallisesta lapsuuden kodista, seuratakseni unelmiani harrastuksessani koripallossa ja kasvaakseni ihmisenä.
19-vuotiaana abivuotta aloittavana lukiolaisena päätin koripallon vuoksi jättää kaiken vanhan taakse, aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä ja lähteä kokeilemaan siipiäni Nokialle 200 kilometrin päähän kotoa, pois tutulta ja turvalliselta pääkaupunkiseudulta. Jättää vanhan turvallisen pienen koulun ja aloittaa viimeisen jo 4 lukiovuoteni Suomen toiseksi suurimmassa lukiossa, tuntematta sieltä ketään. Täysin puhtaalta pöydältä. :)

Kuten varmaan nyt jo huomasittekin blogini liittyy elämän yhteen suureen muutokseen, lapsuudenkodista pois muutton ja siihen liittyviin iloihin ja suruihin, sekä tietysti yleisesti nuoren naisen elämään ja abivuoteen.
Olen halunnut perustaa blogin oikeestaan jo melko kauan, mutta mitään järkevää teemaa tai aihetta kirjoittamiselle ei ole aikaisemmin löytynyt. Nyt blogin kautta on myös helpompi kertoa kuulumisia ja pitää nykyään kauempana asuvat ystävät elämässäni mukana! :)