Mun, sun ja meidän tarina

Kuolettavan tylsä ja tavallinen viikko takana, eikä juuri mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Onneksi sain eräältä lukijalta hauskan kirjoitusidean ja päätinkin toteuttaa ehdotuksen jo heti nyt, jotta en hajapäisyyksissäni unohda koko asiaa. Olen aina ajatellut että vain lähimmät sukulaiset ja ystäväni lukevat tätä blogia, ja sen takia minun ei ole tarvinnut kertoa itsestäni tai elämästäni mitään taustatietoja tai muuta ihmeellistä. Nyt olen pikkuhiljaa kuitenkin alkanut ymmärtää kuinka moni, minulle entuudesta tuntematonkin lukee kirjoituksiani! :) Sempä takia, tässä tuleekin nyt mahdollisimman lyhyesti selitettynä pientä taustatietoa minusta.

Urheilu urani alkoi telinevoimistelun merkeissä jo muutaman vuoden ikäisenä. Tottakai siinä sivussa ehdittiin kokeilla niin yleisurheilua, uintia, balettia, jääkiekkoa, luistelua, sulkapalloa kuin kanteleen ja pianon soittoakin. Telinevoimistelu pysyi kuitenkin ykkösenä lähes kymmenen vuoden ajan, mutta kun kolmen tunnin harjoituksia viidesti viikossa oli puurtanut jo useamman vuoden ajan ei kaverin yhtäkkinen ehdotus koripallon kokeilemisesta kuulostanut yhtään huonolta idealta. Niimpä minä, jo 12-vuotias tyttö eräänä iltana jätin telinevoimistelu treenit välistä ja raahauduin, ujouteni johdosta lopulta melko vastentahtoisesti ensimmäisiin koripallo harjoituksiin. Itkin vessassa puolituntia ennen kuin uskalsin mennä salin puolelle ja pomputtelin lopulta palloa yksin kentän sivussa koko harjoitukset sillä olin niiiiiin paljon muita huonompi ettei minua voinut laittaa heidän sekaansa. Sille tielle on alkukankeuksista huolimatta kuitenkin jääty..

Nopeasti telinevoimistelu tippui kokonaan pois harrastuslistastani ja koripallo alkoi viedä yhä enemmän ja enemmän aikaa. Aloin pikkuhiljaa ottaa muita joukkuekavereitani taidollisesti kiinni ja pääsin jopa pelaamaan alueellisissa sarjoissa. Vuoden pelaamisen jälkeen, ollessani jo B-ikäinen, joukkueemme jaettiin puoliksi. Parhaat pelasivat B-tyttöjen SM-sarjaa ja loput alueellista 2.divaria. Aloitin kauden kakkosdivarijoukkueen vaihtopenkiltä, kertoen kuitenkin äidille tavoitteekseni päästä kauden aikana edes istumaan SM joukkueen penkille. Vain muutama peli oli pelattuna, kun yllätin jopa itseni tehden kakkosdivarin pelissä 39 pistettä. Tämän pelin jälkeen sain ensimmäistä kertaa kutsun SM joukkueen harjoituksiin ja viikonpäästä jo ensimmäiseen peliin :)

Aloitin siis koripallon alueellisesta kakkosdivarista 12-vuotiaana, pelaten vuoden päästä jo juonioreiden SM sarjassa ja kuuden vuoden päästä naisten korkeimmalla sarjatasolla.
Reilun kuuden vuoden aikana olen ehtinyt pelata jo viidessä eri seurassa ja yli seitsemässä eri sarjassa. Bonuksena kolme SM hopeamitalia ja yksi kulta, sekä myös kolme Tallinnassa pelattua maaottelua ja liuta erillaisia maajoukkue leirejä. Olen siis mielestäni elävä esimerkki siitä että 12 vuotiaana ei todellakaan ole liian vanha aloittamaan täysin uutta harrastusta ja vielä onnistua menestymään siinä! :)

Tammikuussa 2011 pelasin siis elämäni ensimmäiset maaottelut Tallinnassa, josta alkoi myös minun ja poikaystäväni yhteinen tarina. Yhdistävä tekijä meillä kahdella on tietysti koripallo, mikäs muukaan ;) Tallinnassa minä pelasin omassa ikäluokassani alle 18-vuotiaiden tyttöjen joukkueessa ja poikaystäväni alle 16-vuotiaiden poikien joukkueessa, hänen ollessaan minua kaksi vuotta nuorempi. Itse en muista poikaystävääni ollenkaan koko turnauksesta, mutta hänen omien sanojensa mukaan oli hän koko turnauksen tuijotellut minua :D Tallinnasta kotiuduttuamme sain yllättäen facebookissa kaveripyynnön tältä Nokialaiselta, minua kaksi vuotta nuoremmalta, lähes kokonaan tuntemattomalta pojalta. Tunnistin hänet nimen perusteella kuitenkin turnauksesta tutuksi ja hyväksyin hiukan epävarmasti pyynnön...

Jo seuraavana päiväni tuli poika juttelemaan minulle ja tekemään tuttavuutta. Aluksi olin hyvin vastentahtoinen edes juttelemaan, mutta pikkuhiljaa juttu alkoi luistaa paremmin ja paremmin. Muutaman viikon päästä vaihdoimme jo numeroita, pelkän netissä juttelemisen sijasta. Aloin joka päivä yhä enemmän ja enemmän odottaa josko poika laittaisi minulle viestiä, ja kun viesti yhtäkkiä pamahti kännykkän ruudulle, löi sydämmeni hetken aikaa tuhatta ja sataa. Tiesin itsekkin jo parin kuukauden jälkeen, ettemme me olleet enää vain kavereita. Asiassa oli vain pari suurempaa muttaa, eikä niitä edes halunnut siinä kohti ajatella. Poika oli minua kaksi vuotta nuorempi, joten kuinkahan paljon minua kiusattaisiin kyseisestä asiasta?! Välimatkaa meidän välillämme olisi reilu 200km ja molemmat ovat viikot koulussa ja viikonloput kiinni koripallossa, joten miten me ikinä voisimme nähdä toisiamme?!

Toukokuussa 2011, reilun neljän kuukauden lähes jatkuvan juttelun jälkeen molempien koripallo kausi oli ohi ja poika tuli yhdeksi päiväksi Nokialta Helsinkiin näkemään minua. Seisoin hermostuneesti Rautatieasemalla, odottamassa Tampereen junan saapumista. Sydämmeni hakkasi varmaan tuhatta ja sataa kun näin muiden ihmisten pään yli, lähes kaksi metrisen, tumman pojan kävelevän minua kohti. Jännitys kuitenkin haihtui ilmiömäisen nopeasti Mc Donaldsin jäätelön ja pirtelön ääressä. Ihan kuin olisimme tunteneet jo kauan, vaikka tämä olikin oikeasti ihka ensimmäinen kerta kun näimme toisemme, vain me kahdestaan. Jo viikon päästä tästä suuntasin minä vuorostani Nokialle, tällä kertaa jopa lauantai-sunnuntai reissulle.
Tässäkin asiassa se yksi reissu oli se ratkaiseva. Sydämmeni jäi Nokialle, tälle yhdelle tietylle pojalle, jota olen jo kahden vuoden ajan saanut kutsua poikaystäväkseni.

Olemme kokeneet yhdessä niin ylä- kuin alamäkiäkin. Olemme eläneet reilun vuoden suhteemme alusta kaukosuhteessa, nähden toisiamme hyvällä tuurilla viikon-kahden välein, huonolla tuurilla kuukauden-kahden välein. Olen itkenyt ikävää vähintään kerran viikossa. Lähettänyt päivässä satoja viestejä, vaikka todellisuudessa ei ole ollut mitään asiaa. Riidellyt ihan turhista tekstiviestien aiheuttamista väärinkäsityksistä, kun toista ei voi nähdä ja kertoa mikä oikeasti on hätänä. Itkenyt ilosta nähdä toinen monen viikon erossa olon jälkeen. Unohtanut kokonaan ikäeromme ja ottanut kaiken irti mahdollisuudesta olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Sekä nauttinut niistä kaikista yhteisistä hetkistä mitä olemme saaneet yhdessä viettää.

Viime kesänä kaikki kuitenkin muuttui, kun minä sainkin yhtäkkiä mahdollisuuden muuttaa Nokialle, 200m päähän poikaystävästäni. Molempien elämät muuttuivat sinä kesänä täysin. Yhtäkkiä näimmekin toisiamme päivittäin ja pusu tai hali oli vain pienen kävelymatkan päässä. Kaikista pelotteluista ja kauhutarinoista huolimatta yhtäkkinen kaukosuhteesta lähisuhteeseen muuttaminen ei ole aiheuttanut juuri minkäänlaisia ongelmia suhteellemme. Molemmilla on edelleen omat kaverit, olemme eri kouluissa, molemmilla on päivittäin omat koris harjoituksensa ja osaamme molemmat viettää aikaa myös itseksemme. Tästä johtuen yhteistä aikaa riittää lähinnä vain arki iltoina, molempien harjoitusten jälkeen. Pehmeä lasku yhteiseloon on onnistunut siis mahtavasti ja uskon että meillä on vielä monia vuosia ja uusia seikkailuja yhdessä edessä.

Muuton vuoksi poikaystäväni ja hänen perheestään on tullut minulle entistä läheisempiä, mutta tästä huolimatta en ole unohtanut omaa perhettäni ja ystäviäni pääkaupunki seudulla. Minulla on maailman paras perhe. Kaikista minun asioistani huolehtiva äiti, loistavalla huumorintajulla sekä fiksuilla ajatuksilla palkittu isä, sekä toisinaan niin ärsyttävä mutta kuitenkin niin ihana pikkuveli. Mummi joka on aina tietoinen miten peli on mennyt ja katsellut tilastot jo livenä netistä, sekä ukki jonka omaan kokemukseen perustuvista koripallo neuvoista ja vinkeistä saan joka kerta olla enemmän kuin kiitollinen. Tämän lisäksi minulla on niin hurja määrä ihania ja hauskoja ystäviä ettei heitä edes voi tähän alkaa yksitellen luettelemaankaan.

Elämä on alituista seikkailua! Siihen tulokseen olen tullut viimeisiä vuosia ja niiden tapahtumia miettiessäni. Ikinä ei voi olla varma missä on puolen vuoden päästä, kenen kanssa ja mitä tekemässä. Varsinkaan äskeinten tarnointien perusteella en voi varmaksi ennustaa mitään omasta tulevaisuudestani, elämäni kun on tuntunut viime vuosina olevan yllätyksiä yllätysten perään. Sen voin kuitenkin toivottavasti luvata että puolen vuoden päästä minä pelaan koripalloa (tiedä sitten missä, mutta jossain), minulla on maailman rakastavin, komein ja kiltein poikaystävä rinnallani (liekö sitten 200m tai 2000km päässä, mutta on kuitenki), sekä oma ihana perheeni joka tukee päätöksiäni mitä tulen puolen vuoden aikana tekemään (olivat ne sitten hyvä tai huonoja) <3

ps. Poikaystäväni lisäsi meistä kuvan Jameran "ikimuistoisin Vanhojenpäivä kuva"-kilpailuun. Käykääpäs tekin blogin lukijat tykkäilemässä tästä hienosta, pikkuveljeni ottamasta kuvasta! Olisihan se siistiä olla paras ja voittaa järkkäri ;)

http://www.jamera.net/kuvakilpailu/vanhojenpaiva/shake-that.html

Toinen päiväni prinsessana

En vieläkään ymmärrä miksi vanhojen tanssit ovat vain kerran elämässä? Tietysti niihin uhrataan roppa kaupalla hikeä, verta ja kyneleitä. Vingutetaan vanhempien luottokortteja oikein olan takaa. Ja panikoidaan silmät päästä jo monia kuukausia ennen itse h-hetkeä.. Mutta pakko todeta että viime perjantai oli ehdottomasti yksi elämäni parhaista päivistä! Kokemus pesi edeltään niin rippijuhlat, synttärit kuin jopa ensimmäiset vanhojen tanssit, jotka pyörähtelin jo kaksi vuotta sitten!

Kello soi perjantai aamuna jo 4.15 sillä tanssipaikalla piti olla 7.30 ja kampaus ja meikkikin oli ehdittävä väsätä ennen sitä. Olin varannut reilusti aikaa kaikkeen sählämiiseen, mutta silti kiire meinasi iskeä päälle. Ehdimme kuitenkin 7.30 pari- ja ryhmävalokuvaukseen ja kuvien jälkeen vuorossa oli ensimmäinen tanssiesitys Nokian lukiolle ja Nokianvirran yläasteelle. Jännitystä oli ilmassa ennen esitystä yllättävän paljon, mutta ensimmäisten tanssien jälkeen en enää edes muistanut jännittää vaan annoin fiiliksen viedä! :)

Esitys meni hyvin paria unohdusta lukuunottamatta ja sitten oliki aika suunnata kouluruokailun kautta ala-aste vierailuille. Kolmella eri koululla ja vanhainkodissa kävimme tanssimassa lyhennetyt versiot tansseista. Oli ihana katsella kuinka pikkutytöt, silmät loistaen kilpailivat siitä mikä puku oli heidän mielestään kaunein :)
Kaikkien vierailujen jälkeen pääsimme hetkeksi kotiin latailemaan akkuja, syömään, riisumaan hetkeksi mekon päältä ja lisäilemään vähän kiharoita kampaukseen. Sitten olikin taas aika suunnata palloiluhallille valmistautumaan päivän kohokohtaa, iltajuhlaa varten.

Tasan kello 18.00 alkoi orkesteri soittaa tasaista avausmarssia, jonka tahdissa marssimme pari kerrallaan yleisön eteen esiteltäväksi. Pakko myöntää että sydämmeni hakkasi valehtelematta 300, kun seisoimme yksinämme, viimeisenä parina odottelemassa omaa esittely vuoroamme. Kuitenkin, hymyillessäni ensimmäistä kertaa lähes täpötäydelle katsomolle jännitys hävisi kuin tuhkatuuleen. Enää kun ei jännitys vaivannut päätin vain hymyillä poskeni krampille ja pitää niin hauskaa kuin mahdollista. Vedettiin sata lasissa niin cicapot, lambert walkit kuin wiener valssitkin ja ikinä en ole ollut niin onnellinen kuin siinä tanssiessani, kenenkäs muun kuin oman ihanan poikaystäväni kanssa! Tanssit sujuivatkin tällä kerralla vielä sata kertaa paremmin kuin aamulla ja sain juhlan jälkeen kehuja jatkuvasta hymystäni useilta eri ihmisiltä. Hymyily siis kannattaa aina :)

Juhlan lopussa, ennen viimeistä omaa tanssia, oli vuorossa minulle täysin uusi "palkintojen jako" tilaisuus. Palkittiin äänestyksen perusteella yksi tanssija 100 euron Reilu vanha-stipendillä. Kaksi tanssijaa erityismaininnalla sijaisopettajina toimimisesta. Sekä opettaja raadin valitsema Vuoden paras vanhojen pari, sekä kaksi "perintö paria".
Ehkä illan suurimman yllätyksen koimme poikaystäväni kanssa kun meidät palkittiin parhaan parina! En tiedä sanottaisiinko tätä palkintoa jenkeissä Prom King and Queeniksi? Täydellinen lopetus täydellisille tansseille! :)

Satojen valokuvien ja pullakahvien jälkeen oli pakko lopulta myöntää että kaikki hauska loppuu aikanaan. Wanhojen tanssit vuosimallia 2013 olivat ohi.. Ainiin, olihan vuorossa vielä jatkot! ;) Eli nopea vaatteiden vaihto kotona ja taas oli aika vetää korkkarit jalkaan ja suunnata Taivalkuntaan tanssahtelemaan dj:n soittaman musiikin tahdissa. Pienen alku jännityksen jälkeen minäkin uskaltauduin poikaystävän houkuttelemana tanssilattialle ja illasta/yöstä tuli loppujen lopuksi paljon kivempi kuin olin odottanut! :) Puolen yön jälkeen äitin auto kaarsi juhlapaikan pihaan ja minun oli pakko repiä poikaystäkin pois tanssilattialta ja suunnta kotiin nukkumaan 24 putkeen valvotun tunnin jälkeen! Ikinä ei ole uni maistunut niin hyvälle!

Tiedän että kaikkien raamien mukaan minun olisi pitänyt olla tanssimisen sijaan haittelemässä karkkeja rekan lavalta. Missasin komeasti kaikki abi hienoudet, rekka-ajelut, abi showt, risteilyn.. Kaiken! Minulta on kysytty enemmän kuin pari kertaa: "Miksi sä et halua penkkareihin? Ne on koko lukion paras juttu!" Mutta arvatkaa mitä? Minä en ole koskaan innostunut penkkareista. En ole ikinä miettinyt miten siistiä niissä tulee olemaan, miten kivaan pukuun pukeudun tai kuinka paljon alkoholia ehdin yhden päivän aikana juomaan.. En tiedä olenko sitten jotenkin epänormaali, mutta en vain pysty kuvittelemaan omalle nelivuotiselle lukio uralleni parempaa päätöstä kuin Wanhojen tanssit part. 2! ;) Mahtava porukka, loistava yhteishenki, ihania uusia tuttavuuksia ja super hyvin suunnitellut ja harjoitellut tanssit. Perfect! Pakko vain sanoa että tällä kertaa toinen kerta toden sanoi!

Tanssien jatkoksi tänä viikonloppuna on myös ehditty pelata tupla kierros koripalloa. Lauantain pelistä Tapiolan Honkaa vastaan tuli upea reilun 10 pisteen voitto ja tämän päivän pelistä ikävästi niukka 5 pisteen tappio Turun riennolle.
Äitikin oli wanhojen takia kolmen päivän teho vierailulla luonani. Siinä ajassa hän ehti pestä uunin, hellan, vessan ja suihkun lattiakaivon, tiskata suuren määrän astioita, pestä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä, täyttää jääkaapin, tehdä ruokaa, siivota keittiökaappini tip-top kuntoon ja tottakai pitää seuraa minulle! :) Aivan mahtavat viimeiset päivät siis takana ja niiden voimalla on toivottavasti hyvä lähteä jälleen ensi viikkoon ja aloittaa myös valmistautuminen Matikan ylppäreitä varten. Tämän illan olen kuitenkin vain päättänyt makoilla sohvalla ja nauttia tästä upeasta olosta! Toisinaan elämä tuntuu oikeasti mahtavalle! :)

 

The final count down, only three days left

Reilu kolme päivää vanhojen tansseihin? Kyllä se on totta, aika on mennyt kuin siivillä ja enää muutama vaivainen yö ennen kuin pääsen jo ruhtinaalisen toisen kerran leikkimään yhden päivän ajan prinsessaa. Omaksi yllätyksekseni olen ollut ennätyksellisen ahkera ja hoitanut lähes kaikki asiat kuntoon hyvissä ajoin. Nyt olenkin vain pukuteippiä, teko ripsiä ja pinnejä vaille valmis ensi perjantaihin.

Viikonloppuna olin pika vierailulla kotona värjäämässä hiuksia ja kulmia, sekä ostelemassa äitin kanssa viimeisiä koruja ja asusteita mekkoni kaveriksi. Huomenna olisi vielä tarkoitus piipahtaa Tampereella korjailemaan kynsiäni ja shoppailemaan viimeiset puuttuvat vanhojen jutut. Sen jälkeen sitten vaan odotellaa ja jännitetään että perjantai koittaa! :)

Tänään testailin ensimmäistä kertaa myös juhlameikin tekemistä, sillä perjantainahan olisi tarkoitus koittaa väsäillä jonkun moinen söherrys ihan itse.. Ja oli kyllä hyvä että harjoittelin!
Olin kotoa ottanut mukaani äidin vanhoja luomivärejä, rajaus kyniä, meikkivoiteen ja kajaaleja. Sillä itsehän omistin vain perus ripsivärin, aurinkopuuterin ja yhden kajaalin (joka sekin ostettiin laivareissulta viime kesänä)... Olen ehkä maailman huonoin ihminen meikkaamaan, joten en ollut yhtään yllättynyt että ensimmäinen yritys päättyi siihen kun pelästyin itseäni peilistä, olin saanut turpiini! Toinen yritys sujui jo vähän paremmin, mutta jossai kohti kulmaluu, liikkuva luomi ja luomi vako olivat menneet sekaisin ja silmissäni oli niin paljon eriväristä meikkiä että katsoin parhaaksi aloittaa alusta.. Onneksi sanonta "kolmas kerta toden sanoo" päti tälläkin kertaa ja kolmannella kerralla meikistä tuli omasta mielestäni ihan siedettävä. Jos totta puhutaan en olisi uskonut että minä itse olisin ikinä saanut jotai sellaista aikaan. Toivottavasti yllätän itseni myös perjantaina ja ehkä vielä jopa paremminkin, eikä Nokian palloiluhallin parketilla pyörähtele turpiinsa saanut panda karhu..:D

Tänä iltana olisi vielä vuorossa koe kampaus, jota myös jännitän kuin kuuta nousevaa. En ole vielä itsekkään täysin varma millälailla haluan hiukseni laitettavan. Onneksi olen löytänyt netistä ihan kivoja mallikuvia, joista voimme sitten yhdessä poikaystävän perhetutun kanssa sovellella jotain minunkin tukkaani. Sen ainakin tiedän että en halua mitään samallaista kuin minulla oli viime kerralla, eli ei nutturaa! Ehkä kampaaja osaa lukea ajatuksiani paremmin kuin minä itse! :D

Nyt ei päässä pyöri mitään muuta kuin vanhat, joten muuta en tähän kirjoitukseen nyt oikein höpötäkkään! Ainiin, pakkohan se nyt on silti kertoa että viime perjantain tekstitaito meni hyvin. Luottavaisin mielin voi katseet nyt siis siirtää kohti essee koetta! Yrittihän oma kehonikin pistää vähän kapuloita rattaisiin iskemällä perjantai aamuna päälle 38 asteen kuumeen.. Luulin olevani jo parantunut alku viikkoisesta flunssasta, mutta kroppa päättikin olla toista mieltä. Onneksi buranan avulla niin perjantaista kuin muistakin päivistä on selvitty ja pikkuhiljaa aletaan olemaan voiton puolella! Tavoitteena olisi häätää tämä jäkyttävä räkätauti pois viimestään vanhoihin mennessä, mutta jos onni suosii olisi tietysti kiva päästä jo huomenna kirmailemaan vähän koripallon perässä! Peukut siis pystyyn ja katseet kohti loppu viikkoa! Onnea myös kaikille abeille ja pitäkää kivaa penkkareissa, munkin puolesta! ;)

Hate to be sick..

Buranaa, kuuma mehua, nenäsumutetta, kurkkupastilleja, strepsilssejä, villasukat, lämmin peitto ja poikaystävä passaamassa? Kyllä, olen taas vaihteeksi kipeänä... Alkuviikosta poikaystävä valitteli kipeää oloa ja nenän vuotamista, mutta hän kuitenkin selvisi tästä parissa päivässä yskällä ja nuhalla. Minä itsevarmana luotin omaan immuniteettiini, mutta kuinkas sitten kävikään? Täällä minä olen nyt makaillut untuvapeiton alla, jokainen lihas, kurkku ja korvat kipeänä.. Taisi liika itseluottamus kolahtaa omaan nilkkaan :/

En todellakaan kaipaisi flunssaa seurakseni juuri nyt, sillä kalenteri on ensi viikon osalta enemmän kuin täynnä.. Huomenna olisi äidinkielen prelin palautus. Tiistaina matikan preli 9-15 ja illalla koristreenit. Keksiviikkona olisi lääkäri Tampereella ja illalla taas korista. Torstaina olisi jälleen yhden päiväkodin eskari basket opetukset ja yläaste ikäisten palloilukoulu, joiden päälle taas koripalloa. Ja perjantaina olisikin sitte vuorossa viikon kohokohta, äidinkielen tekstitaidon yo-kirjoitukset (sekä tietysti jälleen vähän koripalloa)...
Joten pyydänkin nyt oikein kiltisti: Ärsyttävä flunssa pöpö, häivy kehostani ja etsi joku toinen kiusattavaksi !

Äidinkielen ylppärit stressaa, koripallo stressaa, kotihommat stressaa, kipeys stressaa... Ei ole taas elämä helppoa! Koripallon puolella alkaa pikkuhiljaa tuntua että voittamisesta on tulossa joukkueellemme liiankin suuri henkinen haaste. Eilen Kotkassa saimme Pelikarhuilta turpiin 100-59, joten tulos puhukoon puolestaan eikä siitä sen enempää. Pelejä on kuitenkin vielä paljon jäljellä ja minä ainakin uskon meihin! :)

Olin tänään kipeydestä huolimatta valmentamassa elämäni ensimmäistä kertaa erityislasten pallokoulua ja Unified-koris joukkuetta. Kaksi tuntia hurahti kuin siivillä, lapset ja nuoret olivat enemmän kuin ihania, minulla oli hauskaa ja olen entistä varmempi siitä että unelma-ammattini tulee olemaan opettaja, mieluummin ehkä vielä erityisluokan opettaja! Olen ollut tätä mieltä monta vuotta, mutta tämän päiväinen kokemus vain vahvisti uskomuksiani. Monet ovat jo ehtineet pelotella minua erityislasten kanssa toimimisesta, kuinka vaikeaa ja raskasta se tulisi olemaan niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Mutta minua ei pelota pätkääkään! Sisäisesti tunnen että minut on luotu tällaiseen ammattiin, kaikkine haasteine ja negatiivisine puolineen. Nyt ei siis muuta kuin sormet ristiin, että selviän kunnialla yo-kirjoituksista ja kevään lopulla siintävistä pääsykokeista ja voin ensi syksynä ylpeänä sanoa opiskelevani joko luokan opettajaksi tai lukevan yliopistossa erityis pedagogiaa. Peukut siis pystyyn!

Mitäs muuta sitä onkaan viime vikolla ehtinyt tapahtua?
Kävin laitattamassa uudet geelikynnet vanhojen, halkeilleiden tilalle.
Vietin poikaystävän kanssa ihanan shoppailu päivän Tampereella, kiinalaisessa ravintolassa syöden ja jugurtti jäätelöä jälkiruuaksi nauttien!
Tein itse, ensimmäistä kertaa elämässäni, siskonmakkara keittoa. Josta tulikin lopulta yllättävän hyvää.
Stressasin pääni puhki ensi viikon yo-kirjoituksia ja matikan preliä, joten ihme jos en ole jo kehittänyt itselleni jonkunmoista vatsahaavaa! :D

Nyt pitäisi ehkä taikoa tyhjän jääkaapin sisällöstä itselleni jotain iltapalaa, laittaa vesi kiehumaan mehua varten, vetää villasukat jalkaan ja käpertyä taas sohvan nurkkaan, peiton alle! Ensi yönähän tulee muuten Super Bowlkin televisiosta, joten mikäli yskä ja kurkkukipu päättävät valvottaa minua tiedän ainakin miten aikani yöllä käytän! ;)