Noora Pauliina 23 v.

Vuosi sitten luulin eläväni lähes täydellistä elämää. Kaikki oli juuri niinkuin halusin, luulin tietäväni mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja olin onnellinen.
Nyt tiedän, etten elä täydellistä elämää. Haluan paljon asioita, joita en ole saanut tai tule ehkä koskaan saamaankaan. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen edelleen onnellinen.

Vuosi sitten ajattelin, että elämässä ei kannata ottaa riskejä. Kaikki kannatti suunnitella hyvin etukäteen ja suunnitelmista ei joustettu. Rakastin rutiineja ja vihasin yllättäviä muutoksia ihan missä tahansa asiassa. En tehnyt oikein mitään sponttaania ja yllättäen eteen tulleet asiat aiheuttivat lähes poikkeuksetta kamalaa stressiä ja ahdistusta.
Nykyäänkää en ole maailma spontaanein ihminen, mutta vuoden aikana olen uskaltautunut ottamaan riskejä. Olen oppinut ettei elämää voi käsikirjoittaa etukäteen. Joskus eteen tule asioita joihin ei voi itse vaikuttaa vaikka kuinka haluaisi. Asioihin joutuu sopeutumaan. Joskus joutuu pettymään ja joskus taas yllättyy iloisesti.
Vuosi sitten en voinut kuvitellakkaan lähteväni ilman etukäteis suunnittelua edes terassille, mutta nyt haaveilen sponttaneista roadtripeistä ja yllätysvieraista.

Vuosi sitten en ollut yksinäinen, en tuntenut tarvetta olla yksin, en viihtynyt yksin. Minulla oli aina joku johon tukeutua, jonka luokse mennä tai jolle puhua. En oikeastaan edes osannut olla yksin. En osannut, enkä halunnut tehdä asioita ilman jotakuta toista rinnalla. Vihasin yksin olemista, joten yritin keksiä mahdollisimman paljon ohjelmaa, jottei tarvinnut olla yksin.
Nykyään viihdyn sopivissa määrin itsekseni. Saan päättää mitä televisiokanavaa katson, mitä ruokaa syön tai mihin aikaan menen nukkumaan. Olen oppinut hyväksymään hiljaisuutta ja tylsyyttä, sekä sitä, että aina ei ole kauppa- tai päiväunikaveria.
Toisinaan olen kuitenkin myös yksinäisempi kuin ennen. Kaipaan ihmistä, jolle kertoa ensimmäisenä niin hyvät kuin huonotkin uutiset, ihmistä jonka kanssa käydä bongaamassa lentokoneita tai ihmistä jonka kanssa katsoa Disney -maratonia aamuun asti. Toisaalta, oppiakseen jotain täytyy yleensä myös luopua jostain. Ilman tätä vuotta en varmasti olisi koskaan oppinut olemaan yksin tai arvostamaan toisen ihmisen antamaa aikaa ja läsnäoloa.

Vuosi sitten halusin uskoa kaikista ihmisistä hyvää. Uskoin, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta joskus hyvätkin ihmiset tekevät virheitä. Kaikki tekevät virheitä. Hyvä ihminen ei ole täydellinen, vaan hyvä ihminen on ihminen joka on oppinut virheistään.
Nykyäänkin ajattelen täysin samalla tavalla. Vaikka olen kärsinyt ja samalla myös oppinut vuoden aikana niin omista kuin muidenkin ihmisten virheistä enemmän kuin toivon kenenkään koskaan oppivan, en ole muuttanut ajattelutapaani. Uskon edelleen, että myös hyvät ihmiset tekevät virheitä ja oppivat niistä. En ole katkera tai vihainen. Tiedän, että hyvät ihmiset pysyvät näiden opetusten myötä hyvinä jatkossakin.
 
Vuosi sitten olin nauravainen, utelias, uusien ihmisten seurassa ujo, välillä lapsellinen,
fiksu, laiska, luotettava, avulias, rakastava, kiltti ja hölmö. En tykännyt soitella vieraille ihmisille tai koskea raakaan lihaan paljain käsin. Rakastin epävireisesti laulamista, kesäsadetta ja pusuja otsalle.
Nykyään olen kaikkea tuota samaa, mutta näiden lisäksi olen myös sopeutuvaisempi, viisaampi, rennompi, iloisempi, vapaampi, sponttaanimpi, avoimempi kaikelle uudelle ja ehkä jopa hiukan aikuisempikin.

Hyvää synttäriä minä! :)

Huhtikuun höpinöitä

Miksi tähän aikaan vuodesta tuntuu olevan aina näin hirveä kiire? Viimeistellään viimeisiä kouluhommia, sumplitaan kesätyö kuvioita, muutetaan kesäpaikkakunnalle yms. Itselläni on huhtikuu mennyt ohi kuin hujauksessa. On lopetettu koriskausi pronssisiin mitaleihin, aloitettu kesätyöt, pakattu tavaroita muuttoa varten, reissattu Helsingin ja Jyväskylän väliä enemmän kuin lääkäri määrää, hoidettu vaihtojuttuja, kirjoitettu kandi valmiiksi, tentitty maturiteetti sekä päätetty sittenkin extempore muuttaa kesäksi omaan kämppään Helsingin keskustaan.

Huhtikuun puolessa välissä siis juhlittiin koriskauden päätöstä pronssisin mitalein. Tahmean ja vaiherikkaan kauden päätteeksi sijoittuminen naisten korisliigassa kolmanneksi oli enemmän kuin huippusuoritus. Kauden aikana ehdittiin vaihtaa jenkkivahvistuksia neljään kertaan ja rämpiä sarjan jumbosijalla lähes koko syyskausi, mutta onneksi kevät toi pirteyttä meidän peliimme ja lopputulos olikin sitten paljon enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Itselleni kausi oli erinäisten syiden takia varmasti raskin koriskausi koskaan, mutta kun hyllyssä komeilee nyt se kiiltävä pronssinen mitali voi sanoa, että ehkä tämä oli lopulta kuitenkin kaiken tuskan arvoista.

Nyt pitää kuitenkin todeta hymyssä suin, että tämä oli minun osaltani, ainakin nyt tältä erää tässä. Ensi syksynä en jännitä runkosarjan alkua ja yritä opetellauusia kuvioita, vaan opettelen syömään puikoilla, tankkaan kiinan alkeita ja joogaan aamu kuudelta Taiwanilaisessa puistossa. Onneksi Suomeen palataan kuitenkin aina takaisin ja koristossutkin saa napattua naulasta jalkaan, vaikka maailman toisella puolen jos siltä alkaa tuntumaan. Tällä hetkellä keskitytään kuitenkin nautimaan vapaudesta tehdä mitä ikinä haluaa ja kaikesta ihanasta, mitä kesä ja tuleva syksy tuovat tullessaan. Kiitos ja näkemisiin koripallo!

Koriksen lisäksi myös koulu ja Jyväskylä on nyt jätetty melkein kokonaan, tältä vuodelta taakse. Tällä viikolla olen käynyt tenttimässä kandin maturiteetin ja muutoinkin kandi on palautusta ja loppuseminaaria vaille paketissa. Nyt kun Jyväskylään ei juurikaan ole enää asiaa alkaa seuraavaksi mieltä stressata muutto, toukokuun puolessa välissä. Olen saanut kevään aikana pakattua huimat kaksi muuttolaatikollista tavaraa, joten ihan liikaa pakkaamista ja liian vähän aikaa olisi vielä jäljellä. Alun perin minun oli siis tarkoitus muuttaa tavarani varastoon ja asustella äidin ja isin nurkissa vaihtooni asti, mutta kuin sattuman kaupalla tarjoitui minulle mahdollisuus muuttaa uudestaan, kesäkuun alussa, omaan asuntoon Helsingin keskustaan. Päivän mietintäajalla päädyttiin nyt siis siihen, että toukokuun puolessa välissä muutetaan tavarat pois Jyväskylästä ja kesäkuun alussa muutetaan taas uudestaan tavarat keskustan asuntoon... Aikamoista säätämistä ja sumplimista, mutta onhan tämä nyt ihan huippua päästä vihdoin sanomaan itseään helsinkiläiseksi ja kokeilemaan elämää yksin pääkaupunkiseudun vilinässä!

Muuttojen välissä pääsee onneksi rentoutumaan ihan toiselle mantereelle, kun suuntaamme äitin ja iskän kanssa ensiksi pikkuveljen valmistujaisiin Coloradoon ja sieltä vielä viikoksi käristämään itseämme Miami beachille. En malttaisi millään odottaa tuota reissua, sillä en ole vielä koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella, muuten kuin kerran Egyptissä. Odotan tuossa reissussa oikeastaan kaikkea. Toistakymmentä tuntista lentomatkaa, useine vaihtoineen. Isoja lentokenttiä ja lentokoneita. Amerikan englannin aksenttia ja enkun puhumista. Erilaisia taloja. Korkeita vuoria ja pitkiä hiekkarantoja. Brändi ravintoloita ja kauppoja. Auringon paistetta. Pikkuveljen valmistujaisjuhlia amerikkalaiseen tapaan. Aikaeroa. Ihan kaikkea! Nyt kun kesän aluksi pääsee hetikeräämään matkustus repertuaariin uuden Pohjois-Amerikan mantereen on syksyllä hyvä laajentaa sitä sitten vielä lisää Aasian ihmeellisellä mantereella. Jospa tästä puraisisi oikein kunnon matkustuskärpänen, tiedä häntä.