Tunteiden vuoristorataa

Enää 9 päivää lähtöön ja jos olen koko kesän toitottanut kaikille ettei minua yhtään jännitä lähteminen, niin nyt voin pyörtää nekin puheet. Nyt kyllä jännittää niin paljon ettei sitä oikein osaa edes kuvailla.
Tai no, en tiedä jännittääkö minua itse lähteminen vaan enemmänki alkaa iskeä haikeus jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakseen ja sanoa heipat kaikille rakkaille ihmisille.

Toisalta olen myös enemmän kuin innoissani aloittamassa täysin uutta elämää toisella puolella maapalloa. Kuinka usein ihminen saa mahdollisuuden aloittaa elämänsä ns. puhtaalta pöydältä, ilman että kukaan voi tuomita sinua aiempien tietojensa tai mielipiteidensä perusteella. Voin sanoa uusille koulukavereilleni olevani poronhoitoa harrastava, Ivalolainen Karoliina, eikä kukaan voi väittää etteikö tämä olisi totta. Voin olla super sosiaalinen ja sponttaani kaveri, joka harrastaa koulun tiimissä potkunyrkkeilyä tai sitte voin sulkeutua omaan huoneeseeni lukemaan kirjoja ja tutustua vain yhteen kaveriin koko kampuksella. Silti kukaan ei voi sanoa, että minä en ole tuollainen. Voin olla ihan mitä ikinä haluan sillä kukaan ei tiedä millainen minä olen aiemmin ollut! Mikä tilaisuus.

Omaa persoonaansa ei silti voi muuttaa, tai tottakai voi, mutta pidemmän päälle elämästä tulee raskasta jos elää roolia 24/7. Senpä takia en aiokkaan aloittaa uutta elämää Taiwanissa Ivalolaisena Karoliinana, mutta jo pelkkä ajatus tämän epärealistisen asian mahdollisuudesta saa innostusmittarin kohoamaan huippulukemiin. Aion aloittaa elämän Taiwanissa Helsinkiläisenä Noorana, jossa on tavallista suurempi ripaus sponttaaniutta ja sosiaalisuutta. Tämä olisi tavoitteeni "uudelle elämälleni". Ei yhtään enempää eikä vähempää, mutta jospa tällä hulluttelulla saisi jo ihmeitä aikaan viidessä kuukaudessa!

Kun lähtö lähestyy lähestyvät myös heipat monien ihmisten kanssa. Sanotaan että ensimmäiset jäähyväiset (enkä yhtään tykkää tästä sanasta) ovat aina vaikeimmat. Tänään jouduin sanomaan ensimmäiset piitkän heipat todella rakkaalle ja tärkeälle ihmiselle. Helppoa se ei ollut, mutta facetimen, whatsupin, snäpin ja skypen voimalla ajatus siitä että nähdään toisiamme seuraavan kerran hyvin monen kuukauden päästä ei tuntunut ehkä ihan niin pahalta kuin se olisi voinut tuntua.
Toivottavasti suunta heippojen kohdalla on tästä vain ylöspäin, sillä ensi viikonloppuna vietän läksiäisiä lähimpien ystävieni kanssa ja siitä vain parin päivän päästä suuntaan nokan kohti tuntematonta. Viikko aikaa siis valmistautua sanomaan vaikeat heipat monille kavereille samalla kertaa ja siitä sitten parin päivän päästä vielä vähän vaikeammat heipat perheelle. Onneksi elämme edelleen kuitenki 2010-lukua ja Suomeen saa kuvayhteyden ihan mihin aikaan tahansa jos hätä iskee. Älä siis sure äiti, lupaan soittella sinulle ainakin yhtä ahkerasti kuin pikkuveli Amerikan reissuiltaan, pari kertaa vuoteen  ! ;)

Heippojen ja uuden elämän ajattelun välillä olen ehtinyt fiilistellä myös mennyttä, mahtavaa kesää. Vaikka elämä ei ole koskaan ruusuilla tanssimissa ja monet murheet ja ongelmat on ratkottu tämänkin kesän aikana, niin voin vain todeta että olen enemmän kuin onnellinen, että olen viettänyt kesän juuri näin kun se on tullut vietettyä. Olen nähnyt vanhoja kavereita piitkästä aikaa ja elvyttänyt ihanat ystävyyssuhteemme taas eloon. Istunut useammin kuin kerran iltaa viini- tai mojitolasin merkeissä, tuijotellut pimenevää kesäiltaa ja höpötellyt syntyjä syviä. Tehnyt uusia asioita kuten kokeillut wakeboardausta ja käynyt katsomassa esteratsastuskilpailuja. Tanssinut ystävien kanssa aamuun asti useammankin kerran. Katsellut koripalloa enemmän kuin tarpeeksi. Tutustunut moniin uusiin ihmisin ja oppinut myös paljon uutta vanhoista tutuista ihmisistä. Sekä uskaltautunut tekemään juuri niitä asioita joita itse pidän tärkeinä, välittämättä siitä mitä mieltä muut ovat olleet.

Kiitos kesä 2016, nyt on aika kääntää katseet kohti syksyä 2016 ja nauttia vielä viikon verran kotisuomesta kunnes hypätään kohti ääretöntä ja sen yli!

Countdown

Viimeisiä viedään. Minulla on jäljellä tasan 21 päivää Suomessa tänä vuonna. 21 pitkää, mutta kuitenkin yllättävän lyhyttä päivää aikaa tehdä kaikki se mitä viime päivinä on pompannut mieleen ajatuksella "tää on pakko tehä ennen lähtöä!". Kamalan paljon olen ehtinyt jo tehdä viime postauksen jälkeen, mutta silti tuntuu että mitä vähemmiksi päivät käyvät, sitä enemmän tekemistä mieleeni ilmaantuu.

Heinäkuun lopussa koitti kesän huipennus, kauan odotettu Delfin Basket viikonloppu Tampereella. Vieteimme tyttöporukassa aivan huimat kaksi päivää ja kaksi yötä. Naurettiin, itkettiin, laulettiin, tanssittiin ja katsottiin jopa huimat kaksi peliä koripalloakin! Olen kaksi viimeistä vuotta, joutunut jättämään nämä karkelot välistä töiden takia, mutta kyllä sitä vain taas muisti miksi kyseinen viikonloppu on aina ollu yhtä mahtava kesälopetus. Koko Suomen korisihmiset kerääntyvät samaan paikkaan: näkee paljon kavereita, kuulee uusimmat korisjuorut ja pääsee tanssimaan jalat rakkuloille parhaiden kavereiden kanssa.

Delfiinin jälkeen paluu normaaliin arkeen tuntui puuduttavalta, mutta onneksi nyt elokuun alussakin on keksitty paljon kaikkea kivaa tekemistä niin yksin kuin kavereiden kanssa niin arki ei ole tuntunut niin raskaalta. Olen kokkaillut uusilla resepteillä, metsästänyt liikaa pokemoneja, katsonut elokuvia ja Olympialaisia, fiilistellyt hyvää musiikkia, nukkunut liian vähän ja valvonut liian pitkään, kannustanut naisten ja miesten korismaajoukkueiden otteluissa, yökyläillyt vanhempien luona, kruisallut vasta kortin saaneen pikkuveljen kyydissä ja hoitanut liikaa vaihtoasioita.

Ainiin ja käytiinhän sitä viime viikolla työkavereiden kanssa testaamassa vähän wakeboardausta eli vesilautailua. Työkaverit olivat lähes ammattilaisia, mutta itse en ollut koskaan koskenutkaan mihinkään vesiurheilu välineeseen, joten pieni paniikki meinasi iskeä kun märkäpukua ja lautaa pujotettiin päälle. Ensimmäinen lähtö päättyi vatsalleen. Nenä oli täynnä vettä. Geelikynnet katkesivat. Ei siis ihan niin onnistunut startti, mutta yllättävää kyllä yhden kaatumisen jälkeen homma lähti kulkemaan. Käännökset pysyivät kahdeksan kertaa kymmenestä pystyssä ja parin tunnin surffailun jälkeen uskaltauduin lopulta jopa hyppyreille. Ensimmäinen hyppy päätyi melkein kokonaisen voltin kautta naamalleen, mutta kerran pysyttiin jopa pystyssä eli enköhän tuotakin tule kokeilemaan vielä joku päivä uudestaan.

Nyt kun lähtö alkaa näiden kaikkien kivojen juttujen jälkeen häämöttää kokoajan lähempänä olen alkanut jopa hiukan jännittämään lähtöä. Tätä ennen en ole ajatellut lähtöä juuri millään tavalla, mutta viime päivinä on alkanut tuntua haikeutta ajatellessa perhettä, kavereita, koiraa, kotia ja Suomea ylipäätään. Olen alkanut tekemään asioita ajatuksella "jos tää onki vika kerta kun teen tätä" ja näkemään kaikkea ihanaa ihan tavallisissa asioissa. Olen rakastunut suomalaiseen musiikkiin ja elokuviin. Nautin suunnattomasti yökyläilystä äidin ja isin takkahuoneessa. Ihailen iltaisin kaunista auringonlaskua olohuoneeni ikkunasta. Fiilistelen iltalenkkejä äidin ja Alman kanssa.

Halusin tai en niin lähtö häämöttää jo ihan nurkan takana ja paljon kaikkea olisi vielä halu tehdä ennen lähtöä. Listalla olisivat ainakin: Lakaniemi Open golf kisa perheen kanssa, läksiäiset ystävien kanssa, perheillallinen jossain kivassa ravintolassa, miesten maajoukkueen viimeinen peli, pakkaamis rumba ja kampaajalla käynti. Ja todennäköisesti lista vain pitenee mitä lähemmäksi lähtöä mennään, mutta niin se taitaa mennä aina.