Tajusin edellistä postausta tehdessäni, että blogin perustamisesta on aivan kohta kulunut huimat viisi vuotta. Tämä sain minut pohtimaan miksi edellen kirjoitan blogia.
Viisi vuotta sitten blogit olivat 18-vuotiaan Nooran mielestä todella in. Oli siis erittäin mageeta päästä kertomaan ihmisille kirjoittavansa blogia. Olin jopa toisinaan niin innoissani kirjoittamisesta, että olisin halunnut kirjoittaa jotain uutta ja ihanaa ihan joka päivä. Toisaalta elämässäni tapahtui sillä hetkellä niin paljon, että kirjoittamista riitti enemmän kuin tarpeeksi. Muutin ensimmäisen kerran pois kotoa, 200km päähän perheestäni, täysin uudelle paikkakunnalle, vaihdoin lukiota, taistelin ylioppilaskirjoituksissa, pelasin ensimmäistä vuotta aikuisten sarjoissa, reissasin päivittäin Nokia-Tampere väliä, kokkasin ensimmäistä kertaa itse ruokaa, pesin pyykkiä ja maksoin laskuja. Mikäli minulla ei olisi ollut blogia tuona kiireisenä vuotena en varmasti muistaisi puoliakaan mitä olin tehnyt tai ajatellut. Sen verran rankasta vuodesta oli kysymys.
Tuon minun ja blogin honeymoon vuoden jälkeen blogi on sinnitellyt mukana toisinaan aktiivisempana ja toisinaan hyvin kuolleena. Blogi on sinnitellyt mukana muutot paikkakunnalta toiselle, opiskelupaikan hakemiset ja saamiset, onnistuneet ja ei niin onnistuneet koriskaudet, ulkomaan matkat, kesälomat, uudet työpaikat, sairastelut, loukkaantumiset, elämän synkimmät ajat ja samoin myös ne aurinkoisimmat. Ensimmäisinä vuosina postauksia ilmestyi kuin sieniä sateella ja viime vuosina olen tehnyt vähintään kerran vuodessa useamman kuukauden katoamistemppuja. Postauksia kirjoittaessa on itketty useampaankin otteeseen, naurettu vedet silmissä, heitelty konetta seinille ja toisinaan vain hymyilty hölmösti kun kirjoittaminen on niin mukavaa.
Olen kirjoittanut yhteensä 132 postausta, joista olen julkaissut 112. Nuo 20 luonnoksissa edelleen odottelevaa kirjoitusta ovat kaikki minua itseäni varten. Niiden kohdalla on tullut kirjoittamisen jälkeen vastaan todellisuus. Olen alkanut ajatella haluanko sittenkään jakaa tätä kaikkien lukijoideni kesken, olipa heitä sitten 5 tai 5000. Olen päätynyt vastaukseen en. Silti nämä tekstit eivät ole menneet hukkaan. Olen miljoona kertaa parempi kirjoittamaan mitä ajattelen, kuin sanomaan mitä ajattelen. Olen myös miljoona kertaa parempi pohtimaan asioita omassa mielessäni, kuin jakamaan niitä kenenkään kanssa. Melko tuhoisa yhtälö eikö vain? Mutta ei blogin kanssa. Voin purkaa sydäntäni ja pääkoppaani juuri niin paljon kuin halua, juuri niillä sanoilla kuin haluan, eikä kenenkään muun kuin minun tarvitse lukea satuilujani, mikäli niin päätän. Luonnoksissa makaa siis 20 tekstiä jotka ovat vain minua varten, mutta itse blogista löytyy 132 hyvin erinäsitä tekstiä meitä kaikkia varten, niin minua kuin lukijoitanikin. Tämä on yksi blogin hienoimmista puolista.
Edelleenkään en silti osaa sanoa yhtä selkeää syytä miksi minä kirjoitan blogia. Aluksi kirjoitin sitä siksi, että sain välitettyä kuulumisia Nokialta Helsingin kavereille ja jotta sain hehkutettua kaikkea uutta ja ihmeellistä. Vähitellen näkökulma kirjoittamiseen kuitenkin vaihtui "kirjoitan muille" -näkökulmasta, "kirjoitan itselleni" -näkökulmaan. Minä kirjoitan blogia koska pidän siitä. Toisinaan pidän siitä enemmän ja toisinaan vähemmän, mutta en silti voi valehdella ettenkö rakastaisi kirjoittamista.
Oikeastaan blogi on opettanut minut rakastamaan kirjoittamista. Aiemmin kirjoittaminen oli lukihäiriön vuoksi melko tuskaista. Sanajärjestykset, lauserakenteet ja kielioppi olivat minulle yhtä hepreaa. Ennen blogin aloitusta ja viimeistä abivuotta olin sinnitellyt äidinkielen kanssa täydessä vihasuhteessa kaikki 12 kouluvuottani. Ylioppilaskirjoitusten ja abivuoden jälkeen kuitenkin rakastin äidinkieltä, kiitos blogin. Rakastuin kirjoittamiseen, mistä merkkinä yo todistuksessa äidinkielestä E ja nykyinen haave mahdollisesta äidinkielen sivuaineesta.
Ensi syksynä kaikki muuttuu taas ja alan kirjoittamaan "vaihtariblogia". Yliopisto vaatii, että vaihdosta pitää joko pitää blogia tai kirjoittaa erillinen matkakertomus reissun päätyttyä. Itselleni noista kahdesta vaihtoehdosta oli hyvin helppo valita. Jälleen uusi seikkailu tänne taltioitavaksi.
Toivottavasti kymmenien vuosien päästä voin lueskella kirjoituksiani omille lapsilleni ja muistella kuinka paljon kaikkea sellaista olenkaan kokenut ja tuntenut, mitä en ilman blogi enää tuollon edes muistaisi. Jotenka, siksi tämäkin blogi on vielä elossa. Pikkuisen teitä varten ja todella paljon minua itseäni varten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti