Fall seven times, stand up eight

Joskus tuntuu että koko maailma on sinua vastaan. Kaikki mikä toimi edellisenä päivänä, ei toimi tänään ja kaikki mikä oli hyvin viime viikolla on täysin vinksallaan tällä viikolla. Tottakai välillä tulee huonoja ja raskaitakin päiviä ja ne kuuluvat elämään, mutta toisinaan tällainen huono päivä saattaa muuttuakin useammaksi huonoksi päiväksi tai jopa huonoiksi viikoiksi. Itselläni tällainen huono päivä on viime viikkojen aikana muuttunut useammaksikin huonoksi päiväksi. Itse elämä ei niinkään ole masentavaa vaan erilaisilla pienillä osa-alueilla on onnetar ollut minua vastaan.

Koulutehtäviä on ollut palautettavana useampia samassa sumassa ja kirjoitettavia sivuja on ollut useampi kymmenen. Kun kirjoittaminen ja varsinkin omien, fiksujenkin ajatusten saaminen pään sisästä papaerille on normaalistikin lukivaikeuden takia hankalaa, niin voitte varmasti kuvitella miten vaikeaa kirjoittaminen hirveän stressin ja ahdistuksen keskellä on. Muutamia kyyneltä on vieritetty tietokoneen näppäimistölle taistellessa sanajärjestyksien ja oikeinkirjoituksen kanssa. 

Koripallon saralla on taistelu käyty oman pään sisällä. Välillä on motivaatio ollut ihan pohjalukemissa, mutta aina on silti treeneihin raahauduttu siinä toivossa että josko tänään olisi se parempi päivä.. Valoa on kuitenkin ollut näkyvillä tämän tunnelin päässä sillä viime viikonloppu toi jo hymyn huulille koripallokentän viivojen sisäpuolellakin. Kahden voiton viikonloppu takana ja itsekin saatoin olla ihan tyytyväinen omiin suorituksiini, joten ehkäpä tämä este on jo ainakin puoliksi ylitetty. :)

Kotiottelun valiopelaajana sain mukavan kassillisen juustoja maisteltavaksi 

Tältä se koripallo on sitten aiemmin viime viikkoina näyttänyt..

Ulkona tuntuu olevan pimeää, märkää ja kylmää 24/7 ja ensimmäistä kertaa pitää minunkin myöntää että olen sairastunut jonkun tasoiseen kaamosmasennukseen. Aamulla herätessä on pimeää, koululle mennessä sataa ja on harmaata ja  koululta pois lähdettäessä kello 15 on jo taas pimeää.. Kotona ei jaksaisi tehdä mitään, mutta ruokaa on pakko tehdä ja pyykkejäkin joskus pestä että on jotain päälle laitettavaa. Muuten imuroinnit, tiskaukset ja yleinen siivoilu tai tavaroiden järjestely on jäänyt ihan minimiin viimeisten viikkojen aikana. Lauantaina sain kyllä jonkin ihmeellisen siivousbuustin ja imuroin koko kämpän, pyyhin pölyt, pesin koneellisen pyykkiä ja laitoin astianpesukoneen hurraamaan. Tämä saattaa tarkoittaa sitä että alan pikkuhiljaa selvitä voittajan puolelle myös tämän kaamosmasennusta vastaan käytävän taistelun kanssa.

Vaikka ulkona on tähän vuodenaikaan jo pimeää, tuntuu että nukkuminen on itselleni silti kokoajan vaikeampaa. Uni ei meinaa tulla illalla, yöllä heräilen ainakin kahdesti juomaan ja kerran muuten vain pyörimään, ja silti olen aamulla automaattisesti pystyssä jo kukonlaulun aikaan. Toisaalta en ole mistään järkyttävästä väsymyksestä silti kärsinyt, mutta varsinkin iltaisin sängyssä pyöriminen on todella ärsyttävää. Lampaat on laskettu niin pitkälle kuin laskutaitoni riittää, pimennysverhot rullattu alas ja huone viilennetty sopivaksi, mutta nukkumatti on silti kiertänyt makuuhuoneeni kaukaa. Jos joku bongaa hänet niin voitte vinkata että tännekin päin saa hipsiä!

Pisteenä I:n päälle Shawnkin makaa tällä hetkellä TAYS:issa ja itse haluaisin olla kaikialla muualla kuin toimettomana täällä Jyväskylässä, 200km päässä potilaasta. Sunnuntain pelissä saatu kolhu osoittautuikin astetta pahemmaksi ja nyt herra on munuaisen repeämän takia lääkäreiden valvovan silmän alla. Voitte vain kuvitella kuinka sydän syrjällään täällä kaukana ja avuttomana on oltu. Tänään olin yhdessä kohtaa jo melkein paniikkikohtauksen partaalla kun pelko purkautui ja kyyneleet virtasivat hallitsemattomana virtana pitkin poskia ja henki ei meinannun kulkea itkemisen lomassa. Ehdin soittaa läpi äitin, isin ja Shawninkin äidin ennen kuin nämä saivat minut rauhoittumaan ja iskän sanojen mukaan "keräämään itseni"! Kukaan ei kuitenkaan ole tällä hetkellä hengenvaarassa, joten yritän pitää mielikuvitukseni kurissa ja suhtautua tilanteeseen yhtä rauhallisesti ja positiivisesti kuin potilas itse :) Pikaisia paranemisia!

Olipas negatiivinen kirjoitus, mutta toisaalta jos elämä ei juuri nyt ole ruusuilla tanssimista niin ainakin omasta mielestäni sen voi myös kertoa. Niin hyvät kuin huonotkin ajat kuuluvat elämään,  mutta niistä on aina selvitty ja tullaan selviämään jatkossakin. Tämäkin katsaus oli vain pieni osa kaikkea sitä mitä päiviini kuuluu. Herään aamulla iloisena ja yleisesti olotilani on suhteellisen pirteä, nämä pienet negatiiviset jutut vain heittävät toisinaan varjonsa tämän positiivisuuden ylle.

Älkääkä siis pelätkö, en ole kokoajan surullinen vaan elämässäni on myös paljon positiivisia asioita, jotka saavat minut aina hymyilemään ja unohtamaan surulliset ja ahdistavat asiat. Esimerkiksi, vaikka itse koripallo onkin viime aikoina ollut henkisesti todella raskasta saavat ihanat koriskaverit minut joka päivä raahautumaan treeneihin. Kyyneleiltä ei toki ole koristreeneissäkään säästytty, mutta 90% harjoituksista olen ollut oma iloinen itseni sivurajojen ulkopuolla, hauskojen kavereiden innostamana. Koriksen lisäksi minulla on koulussa mahtavia ystäviä, joiden kanssa pystyy puhumaan lähes kaikesta. Joskus ruokailut venyvät pari tuntisiksi kun vuodatettavaa on niin paljon, mutta koskaan kukaan ei ole kesken pois lähtenyt. :)

EIköhän tämäkin tästä pikkuhiljaa iloksi muutu kun kouluhommat saadaan pois alta, Shawn terveeksi ja koris taas rullaamaan vanhalla painollaan. Ensi viikonlopuksi on kuin pyynnöstä siunautunut vapaa viikonloppu, jolloin minun on aivan pakko lähteä Nokian suuntaan rutistamaan munuaispotilasta niin kovaa kuin vain suinkin mahdollista. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, vai miten se nyt meni ;)