Onks mun pakko?

Luettuani Maarit Kallion blogitekstin Näin pysyt (pakkomielteisesti) elämäsi kunnossa Helsingin sanomien sivuilta 19.1.2015 aloin ajattelemaan myös omaa elämääni, sen tavoitteita ja tulevaisuutta.

Olen suorittaja. Minun on pakko suoriutua koulutehtävistä ajallaan, minun täytyy saada kaikista koulukursseista arvosanoiksi vain nelosia tai vitosia, minun on pakko käydä neljä kertaa viikossa treeneissä, minun pitää onnistua treeneissä ja peleissä, minun täytyy jaksaa olla positiivinen ja energinen joka päivä, minun täytyy opiskella ja valmistua ammattiin, minun täytyy hankkia ja tehdä töitä jotta minulla on rahaa, minun täytyy olla sosiaalinen jotta en jää yksin, minun täytyy huolehtia sekä itsestäni että lähimmistä ihmisistäni, minun täytyy pitää koti siistinä, minun täytyy syödä terveellisesti ja kuusi kertaa päivässä, minun pitää olla syömättä karkkia, minun täytyy maksaa laskuja, minun täytyy lukea tentteihin… Minun täytyy..

Mutta mitä jos minun ei täytyisi? Miten eläisin elämäni jos minun ei täytyisi käydä koulussa tai treeneissä, ei tarvitsisi syödä ruokaympyrän mukaan tai nukkua joka yö vähintään kahdeksaa tuntia? Mitä jos voisin tehdä niitä asioita mitä oikeasti haluan tai mistä oikeasti haaveilen?

Asuisin ihan jossain muualla kuin Jyväskylässä. Ei sillä etten tykkäisi kaupungista ja onhan minulla täällä paljon kavereitakin, mutta jollain tapaa viihdyn täällä vain pakon alla. Tulen varmasti selviämään ihan tyytyväisenä opiskeluni loppuun täällä, mutta mikäli minulla todella olisi mahdollisuus, muuttaisin pois. Todennäköisesti muuttaisin takaisin Nokialle, tai oikeastaan olisin tällä hetkellä täysin varma että muuttaisin Nokialle. Sielä kun elin puolitoista vuotta sitten ehkä elämäni parhaan vuoden. Asuisin yhdessä Shawnin kanssa, pelaisin ehkä koripalloa joko Nokialla tai Tampereella ja tekisin toivottavasti töitä, ehkä sijaisuuksia. Nukkuisin joka yö minulle heti vanhempien jälkeen rakkaimman ihmisen vieressä, saisin joka aamu hyvän huomenen pusun otsalle sen sijaan että katson toivotukset vain kännykän ruudulta ja kun tulisin illalla treeneistä kotiin ja huutelisin ulko-ovelta moikat, joku oikeasti vastaisi minulle. Tekisin ruokaa, huutaisin sohvalla pieruverkkareissa röhnöttävän miehen syömään ja tämän jälkeen mussuttaisimme makaroonimme ja nakkikastikkeemme naamaan sanomatta sanaakaan, mutta silti tietäen että toinen on juuri siinä missä pitääkin, vain toisella puolen pöytää.

Olisin koripallovaimo. Kävisin katsomassa Shawnin kaikki kotipelit ja mahdolliset vieraspelit. Taputtelisin tyytyväisenä katsomossa kun Shawn onnistuu tai heidän joukkueensa voittaa ja kertoisin kyselijöille ylpeästi että juuri tuo, tällä hetkellä kentällä donkkaava Hopkins on poikaystäväni. Tekisin kotona ruokaa, jotta hänellä on energiaa treenata ja tsemppaisin onnistumisten sekä epäonnistumisen hetkillä. Kävisin heidän treeniensä aikaan salilla tai saattaisin jopa katsella treenejä, sillä pidän siitä. Olisin tuttu näky salilla, mutta en pelkkänä bimbona blondityttöystävänä vaan fiksuna, nauravaisena ja lajia tuntevana naisena ja tyttöystävänä joka voi hyvällä omalla tunnolla moikkailla sekä valmentajalle että pelikavereille.

Ottaisin tatuoinnin. En mitään koko selän kokoista tiikeriä tai perhosta lapaluuhun, vaan pienen ja siron kysymysmerkin oikean korvan taakse. En miettisi, että perheessäni eivät tatuoinnit herätä hurraa huutoja tai että en varmasti tule koskaan saamaan töitä jos minulla on tatuointi niinkin näkyvässä paikassa kuin korvan takana. Olisin ammattitaitoinen tuleva opettaja, rakastava tyttöystävä ja toivottavasti tulevaisuudessa huolehtiva äiti, jolla on vain pieni salaisuus korvalehden takana. En mitään sen kauheampaa tai dramaattisempaa.

Opiskelisin venäjää. Tutustuin kieleen telinevoimistelu aikoinani venäläisten valmentajiemme kautta, jotka eivät puhuneet suomea ja englantiakin vain muutaman sanan. Oli siis pakko opetella edes muutamia perus sanoja kommunikoinnin tueksi. Aakkosista tai kirjoittamisesta ei ole vieläkään mitään kieliopillista hajua, mutta puhuttaessa taittuvat jo numerot 1-15, hyvän yön ja huomenen toivotukset, kiitos ja näkemiin, minä rakastan sinua ja muutamat treenitermit kuten uudestaan, itse, huono ja parempi! Minusta venäjä on yksi maailman kauneimmista kielistä, siltikin vaikka lähes joka kerta kun ilmaisen tämän saan vastaani eriäviä mielipiteitä. Спасибо.

Matkustaisin. En välttämättä maailman ympäri enkä kauhean usein, mutta matkustaisin kuitenkin. En survoisi rinkkaa täyteen ja lähtisi reilaamaan, koska se ei olisi minun juttuni vaan pakkaisin pinkin matkalaukkuni ja ottaisin valmismatkan viikoksi jonnekin lämpimään. Kulkisin Finnmatkat kyltin kanssa heiluvan matkaoppaan perässä ja jonottaisin buffetaamiaista kaikkien muiden all in clusive lomailijoiden kanssa. Heittäisin aivoni narikkaan, ottaisin värin pintaan ja nauttisin elämästäni sanoivat muut mitä sanoivat. Toisaalta pitkäaikaisena haaveena on myös ollut suunnata Islannin maankamaralle, joten sekin voisi olla hyvä vaihtoehto lomailulle.

Lähtisin katsomaan Euroviisuja paikan päälle. Olen ollut Euroviisu fani siitä asti kun oikeasti ymmärsin mistä tässä kisassa on kysymys. Jännitän kisoja aina Suomen alkukarsinnoista alkaen siihen asti kun viimeinen maa on finaalissa antanut pisteensä. Joka vuosi olen uhkaillut että ensi vuonna menen paikan päälle katsomaan kisoja, sillä ovathan ne olleet ihan vieressäkin muutamana viime vuonna kun voittoja on ropissut niin Ruotsiin kuin Tanskaankin. Mutta vielä en ole paikan päälle päässyt..

Pelaisin todennäköisesti kyllä koripalloa sillä en osaisi luopua siitä eikä kukaan osaisi kuvitella minua ilman koripalloa, mutta toisaalta voisin myös "harrastaa" fitnesstä. Kävisin salilla, heräisin aikaisin aamu irobisille, muistelisin vanhoja telinevoimistelutaitoja ja punnitsisin parsakaaleja, suolatonta kanaa ja riisiä. Haaveilisin ensi vuoden Kultsan Nordic Fitness -kisoista ja vertailisin vatsalihaksiani viime kuussa ja tänään otetuissa valokuvissa. Tappelisin iskän kanssa oikeista poseerausasennoista ja kävelytyylistä, sekä hyllyttäisin hänet mahdollisesti myös ulos tuomaristosta.. Valittaisin väsymystä, olisin ärsyttävä ja voi olla että jopa luovuttaisin kesken kaiken, mutta sitähän ei voi koskaan tietää ellei ensin kokeile.

Vapaa-aikani käyttäisin käymällä kiipeilemässä, katsomassa teatteriesityksiä ja olisin itsekin osa harrasteteatteriryhmää. Hyödyntäisin pari vuotta sitten suorittamaani kiipeilykorttia ensimmäistä kertaa ja olisin toivottavasti löytänyt jostain kiipeilystä kiinnostuneen ystävänkin, sillä yksin on hiukan vaikea kiipeillä. Kävisin katsomassa Tampereen teatterien mielenkiintoisia esityksiä ja pääsisin itsekin ehkä lavalle harrastenäyttelijänä. Olen yläasteella opiskellut ilmaisutaitoa ja vaikka se ei silloin napannut olen alkanut jälkikäteen haaveilla näyttelemisestä harrastus mielessä. Jännitän esiintymistä, mutta tykkään todella paljon esittää kavereille erilaisia henkilöitä ja tapahtumia ja olen usein kuullutkin heiltä että minusta voisi tulla hyvä näyttelijä. En usko heitä täysin, mutta pidän näyttelemisestä itse joten miksikä ei?

Olemme kuitenkin itse luoneet maailman ja yhteiskunnan, jotka perustuvat siihen että meidän on pakko tehdä asioita joita emme oikeasti halua. Tässä maailmassa pärjää ilman koulutusta, töitä ja rahaa vain hyvän tuurin turvin. En kuitenkaan halua itse uskoa vain tuuriin, joten minun on pakko elää niin kuin yhteiskunta määrään eikä niin kuin minä itse haluan.

Täytyy toki tässä vaiheessa painottaa, että en ole mitenkään pettynyt elämääni, sillä ovathan asiani enemmän kuin hyvin moniin muihin verrattuna. Silti sitä välillä miettii millaista elämä voisi olla, jos voisimme oikeasti elää niin kuin itse haluamme, emmekä niin kuin yhteiskunta haluaa meidän elävän.

Millainen olisi sinun elämäsi?