Urheilu urani alkoi telinevoimistelun merkeissä jo muutaman vuoden ikäisenä. Tottakai siinä sivussa ehdittiin kokeilla niin yleisurheilua, uintia, balettia, jääkiekkoa, luistelua, sulkapalloa kuin kanteleen ja pianon soittoakin. Telinevoimistelu pysyi kuitenkin ykkösenä lähes kymmenen vuoden ajan, mutta kun kolmen tunnin harjoituksia viidesti viikossa oli puurtanut jo useamman vuoden ajan ei kaverin yhtäkkinen ehdotus koripallon kokeilemisesta kuulostanut yhtään huonolta idealta. Niimpä minä, jo 12-vuotias tyttö eräänä iltana jätin telinevoimistelu treenit välistä ja raahauduin, ujouteni johdosta lopulta melko vastentahtoisesti ensimmäisiin koripallo harjoituksiin. Itkin vessassa puolituntia ennen kuin uskalsin mennä salin puolelle ja pomputtelin lopulta palloa yksin kentän sivussa koko harjoitukset sillä olin niiiiiin paljon muita huonompi ettei minua voinut laittaa heidän sekaansa. Sille tielle on alkukankeuksista huolimatta kuitenkin jääty..
Reilun kuuden vuoden aikana olen ehtinyt pelata jo viidessä eri seurassa ja yli seitsemässä eri sarjassa. Bonuksena kolme SM hopeamitalia ja yksi kulta, sekä myös kolme Tallinnassa pelattua maaottelua ja liuta erillaisia maajoukkue leirejä. Olen siis mielestäni elävä esimerkki siitä että 12 vuotiaana ei todellakaan ole liian vanha aloittamaan täysin uutta harrastusta ja vielä onnistua menestymään siinä! :)
Jo seuraavana päiväni tuli poika juttelemaan minulle ja tekemään tuttavuutta. Aluksi olin hyvin vastentahtoinen edes juttelemaan, mutta pikkuhiljaa juttu alkoi luistaa paremmin ja paremmin. Muutaman viikon päästä vaihdoimme jo numeroita, pelkän netissä juttelemisen sijasta. Aloin joka päivä yhä enemmän ja enemmän odottaa josko poika laittaisi minulle viestiä, ja kun viesti yhtäkkiä pamahti kännykkän ruudulle, löi sydämmeni hetken aikaa tuhatta ja sataa. Tiesin itsekkin jo parin kuukauden jälkeen, ettemme me olleet enää vain kavereita. Asiassa oli vain pari suurempaa muttaa, eikä niitä edes halunnut siinä kohti ajatella. Poika oli minua kaksi vuotta nuorempi, joten kuinkahan paljon minua kiusattaisiin kyseisestä asiasta?! Välimatkaa meidän välillämme olisi reilu 200km ja molemmat ovat viikot koulussa ja viikonloput kiinni koripallossa, joten miten me ikinä voisimme nähdä toisiamme?!
Toukokuussa 2011, reilun neljän kuukauden lähes jatkuvan juttelun jälkeen molempien koripallo kausi oli ohi ja poika tuli yhdeksi päiväksi Nokialta Helsinkiin näkemään minua. Seisoin hermostuneesti Rautatieasemalla, odottamassa Tampereen junan saapumista. Sydämmeni hakkasi varmaan tuhatta ja sataa kun näin muiden ihmisten pään yli, lähes kaksi metrisen, tumman pojan kävelevän minua kohti. Jännitys kuitenkin haihtui ilmiömäisen nopeasti Mc Donaldsin jäätelön ja pirtelön ääressä. Ihan kuin olisimme tunteneet jo kauan, vaikka tämä olikin oikeasti ihka ensimmäinen kerta kun näimme toisemme, vain me kahdestaan. Jo viikon päästä tästä suuntasin minä vuorostani Nokialle, tällä kertaa jopa lauantai-sunnuntai reissulle.
Tässäkin asiassa se yksi reissu oli se ratkaiseva. Sydämmeni jäi Nokialle, tälle yhdelle tietylle pojalle, jota olen jo kahden vuoden ajan saanut kutsua poikaystäväkseni.
Olemme kokeneet yhdessä niin ylä- kuin alamäkiäkin. Olemme eläneet reilun vuoden suhteemme alusta kaukosuhteessa, nähden toisiamme hyvällä tuurilla viikon-kahden välein, huonolla tuurilla kuukauden-kahden välein. Olen itkenyt ikävää vähintään kerran viikossa. Lähettänyt päivässä satoja viestejä, vaikka todellisuudessa ei ole ollut mitään asiaa. Riidellyt ihan turhista tekstiviestien aiheuttamista väärinkäsityksistä, kun toista ei voi nähdä ja kertoa mikä oikeasti on hätänä. Itkenyt ilosta nähdä toinen monen viikon erossa olon jälkeen. Unohtanut kokonaan ikäeromme ja ottanut kaiken irti mahdollisuudesta olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Sekä nauttinut niistä kaikista yhteisistä hetkistä mitä olemme saaneet yhdessä viettää.
Viime kesänä kaikki kuitenkin muuttui, kun minä sainkin yhtäkkiä mahdollisuuden muuttaa Nokialle, 200m päähän poikaystävästäni. Molempien elämät muuttuivat sinä kesänä täysin. Yhtäkkiä näimmekin toisiamme päivittäin ja pusu tai hali oli vain pienen kävelymatkan päässä. Kaikista pelotteluista ja kauhutarinoista huolimatta yhtäkkinen kaukosuhteesta lähisuhteeseen muuttaminen ei ole aiheuttanut juuri minkäänlaisia ongelmia suhteellemme. Molemmilla on edelleen omat kaverit, olemme eri kouluissa, molemmilla on päivittäin omat koris harjoituksensa ja osaamme molemmat viettää aikaa myös itseksemme. Tästä johtuen yhteistä aikaa riittää lähinnä vain arki iltoina, molempien harjoitusten jälkeen. Pehmeä lasku yhteiseloon on onnistunut siis mahtavasti ja uskon että meillä on vielä monia vuosia ja uusia seikkailuja yhdessä edessä.
Elämä on alituista seikkailua! Siihen tulokseen olen tullut viimeisiä vuosia ja niiden tapahtumia miettiessäni. Ikinä ei voi olla varma missä on puolen vuoden päästä, kenen kanssa ja mitä tekemässä. Varsinkaan äskeinten tarnointien perusteella en voi varmaksi ennustaa mitään omasta tulevaisuudestani, elämäni kun on tuntunut viime vuosina olevan yllätyksiä yllätysten perään. Sen voin kuitenkin toivottavasti luvata että puolen vuoden päästä minä pelaan koripalloa (tiedä sitten missä, mutta jossain), minulla on maailman rakastavin, komein ja kiltein poikaystävä rinnallani (liekö sitten 200m tai 2000km päässä, mutta on kuitenki), sekä oma ihana perheeni joka tukee päätöksiäni mitä tulen puolen vuoden aikana tekemään (olivat ne sitten hyvä tai huonoja) <3
ps. Poikaystäväni lisäsi meistä kuvan Jameran "ikimuistoisin Vanhojenpäivä kuva"-kilpailuun. Käykääpäs tekin blogin lukijat tykkäilemässä tästä hienosta, pikkuveljeni ottamasta kuvasta! Olisihan se siistiä olla paras ja voittaa järkkäri ;)
http://www.jamera.net/kuvakilpailu/vanhojenpaiva/shake-that.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti