Ja niin kaikki tapahtui

Keväällä koulussa kesken historian tunnin sain puhelun. En yleensä ikinä vastaa kännykkään kesken tunnin, mutta tällä kertaa iski tunne että nyt pitää vastata, ja onneksi vastasin. Tämä yksi puhelu tuli lopulta muuttamaan tulevaisuuden suunnitelmani kerta heitolla.
Sain yllättäen mahdollisuuden lähteä tavoittelemaan unelmiani koripallon saralla, kovassa seurassa, kaukana kotoa ja erittäin tavoitteelisesti. Tämä vaatisi kuitenkin monesta tutusta asiasta luopumista, esim. vanhat kaverit, lapsuudenkoti, perhe ja sukulaiset, vanha koulu ja entinen joukkue jäisivät satojen kilometrien päähän. Muutto Nokialle tavoittelemaan unelmiani ja asioita, joista olin aikaisemmin vain haaveillut, tulisi olemaan vaikea ja joutuisin läpi käymää monia uusia asioita. Tiesin että monet ikäiseni nuoret aikuiset saattavat lähteä tässä vaiheessa vaikka Amerikkaan asti opiskelemaan, oma tieni veisi "vain" 200 kilometrin päähän. Kotikissana ja perheläheisenä ihmisenä se kuitenki merkitsisi minulle henkisesti lähes yhtä pitkää välimatkaa kuin Amerikan matkaajille. Päätös tulisi siis oleman vaikea.

Parin viikon intensiivisen mietinnän, kymmenien unettomien yöiden, muutaman itkukohtauksen ja lohduttelun jälkeen kuitenkin tiesin etten voinut jättää näin ainutlaatuista mahdollisuutta käyttämättä!

Päätöksen synnyttyä alkoikin sitten niin monen eri asian järjestely ja sumpliminen etten vieläkän voi uskoa että selvisin siitä kaikesta! Koulun vaihto viimeiseksi abivuodeksi, uudet kurssivalinnat, ylioppilaskirjoitusten sumpliminen, oman asunnon etsintä, sähkösopimukset, vakuutukset, osoitteen muutos, kela papereiden täyttö, huonekalujen osto, ensimmäiset päivät ja varsinkin yöt yksin omaasa asunnossa... Lista voisi jatkua loputtomiin! Kuitenkin minä, ehkä maailman uusavuttomimpiin ihmisiin kuuluva tyttö, onnistuin hoitamaan nämä asiat, perheen tukiessa ja avustaessa koko ajan rinnalla tietenkin!

Huomenna kohtaan ehkä isoimman haasteeni tähän mennessä, koulu alkaa! Olen stressanut koulun alkua siitä asti kun kevätjuhlassa sain vanhasta koulustani erotodistuksen käteen. Tähän asti koulun alku on kuitenkin tuntunut niin kaukaiselta että olen pystynyt hillitsemään jännitykseni. Nyt se kuitenkin tapahtuu oikeasti, noin 24 tunnin päästä olen jo toivottavasti selvinnyt ensimmäisestä koulupäivästäni, olen avannut suuni edes kerran päivän aikana, olen löytänyt oikeaan luokkaa ja todennut ostaneeni oikeat koulukirjat. Hyvällä tuurilla ehkä tutustunut ensimmäiseen ihmiseen koko koulusta. :)
Tulen vielä useaan otteeseen tämän päivän aikana kämään samat turhat mukamas pelottavat asiat mielessäni läpi. Onneksi poikaystäni lupasi kuunnella ja kestää stressaamistani koko illan! Ehkä hän saa taottua järkeä päähäni ja mieleni rauhottumaan! Sillä huomenna se kuitenkin tapahtuu, halusin tai en. Pitäkää mulle peukkuja!

Jo näiden muutaman omillaan vietetyn viikon jälkeen olen huomannut miten suunnattomasti olen kasvanut ihmisenä ja kuinka paljon tulen vielä kasvamaankaan tulevan vuoden aikana! Vaikka olenkin jo potenut muutamina päivinä suunnatonta koti-ikävää, yksinäisyyttä, ahdistusta ja stressiä tunnen ja tiedän että tulen selviämään tästä uudesta ja ihmeellisestä haasteesta hengissä ja pää pystyssä. Ensi keväänä toivon voivani ylpeänä sanoa tämän olleen yksi elämäni parhaista päätöksistä!