Oletteko ikinä ihmetelleet kuinka aikuiset sadattelevat keskenään virastoasioiden hoitoa, kaupungin työntekijöitä tai pitkiä jonotusaikoja julkisiin palveluihin?
Tulin eilen itse todistaneeksi näitä niin kauan kehuttuja kaupungin palveluja, ja voin sanoa että vapaaehtoisesti en niiden käyttöä toistamiseen kokeile.
Kysehän oli siis niinkin monimutkaisesta asiasta, kuin bussikortin hankkimisesta!
Olin näppäränä tyttönä ottanut etukäteen selvää kortin hankkimisesta. Olin täyttänyt kaikki hommassa tarvittavat lippuset ja lappuset, hakenut koulun kansliasta kortin alennuksella ostamiseen oikeuttavan paperin ja päättänyt heti ensimmäisen koulupäivän päätteeksi suunnata TKL:n toimistoon, jonne minut koulusta ystävällisesti ohjattiin, hakemaan korttini.
Ensimmäinen ongelma: TKL:n toimistoa ei olekkaan niin helppo löytää kuin kuvittelisi. Mutta oma vikahan se tietenkin on kun ei entuudestaan tiedä paikan sijaintia. Eihän toimiston osoitetta tai muitakaan yhteystietoja kannata internettiin ihmisten avuksi ja helposti löydettäväksi laittaa! Ystävällisten Tamperelaisten avulla paikka kuitenkin lopulta löytyi.
Toinen ongelma: oman vuoronumerosi ja tiskillä tällä hetkellä asioivan ihmisen vuoronumeron välissä on n. 100 muuta ihmistä, omine ennen sinua otettuine numeroineen.
Kolmas ongelma: kun lopulta, reilun kahden tunnin odottelun jälkeen, tulee sinun vuorosi ja pääset palveltavaksi, tiskin takana toimiva virkailija ilmoittaa iloisesti sinun olevan väärässä paikassa. Hän ei tietenkään voi auttaa sinua mitenkään, mutta opastaa kuitenkin reitin linja-auto asemalle jossa voit hoitaa bussikortti asian. Reittiä ei tietenkään ole neuvottu ihan oikein ja eksyt pari kertaa etsiessäsi oikeaa määränpäätä, mutta mihinkäs sitä tässä vaiheessa enään olisikaan kiire?
Neljäs ongelma: löydettyäsi linja-auto asemalle huomaat sielä olevan ihmisiä vielä kaksi kertaa enemmän kuin edellisessä paikassa. Sinulla kestää lähes viisi minuuttia tunkeutua ihmisten läpi vuoronumero laitteelle.
Viides ongelma: otettuasi jälleen kerran vuoronumeron huomaat sinun ja tiskillä juuri nyt palveltavan numeron välissä olevan tällä kertaa jo reilu 200 muuta ihmistä.. Onneksi olet tässä vaiheessa jo luopunut toivosta päästä ihmisten aikoihin kotiin, joten parin tunnin lisäodottelu ei haittaa!
Kuudes ongelma: kun olet odotellut vajaa kaksi tuntia ja edestäsi on ehditty palvella jo lähes sata ihmistä, palvelutiskien määrä vähenee yllättäen neljästä kahteen?! Ehkä pakollinen, lakien säätelemä, hiukan pidempi kahvitauko? No mikäs siinä, saat pari mukavaa odottelu tuntia lisää.
Seitsemäs ongelma: huomaat kellon uhkaavasti lähestyvän palvelupisteen sulkemisaikaa. Huomaat myös suurimman osan ihmisistä luovuttavan ja lähtevän kotiin. Sinut alkaa valtaamaan epätoivo: "Olen odottanut yhteensä lähes kuusi tuntia ja nyt jos tiski menee kiinni nenäni edestä..?"
Loppu hyvin kaikki hyvin: yhteensä kuuden tunnin tuskallisen odottelun jälkeen, kun olet jo luopumassa toivosta, tulee vihdoin sinun vuorosi. Saat annettua tarvittavat laput virkailijalle, visa electronisi toimii ensimmäisellä yrittämällä (minulla se ei siis ikinä toimi) ja lopulta kaiken tämä jälkeen virkailija lyö uuden uutukaisen matkakortin kouraasi.
Voi että sitä fiilistä. Vaikka kyse oli vain matkakortista, oli tunnelma kuin isonkin saavutuksen jälkeen! Illalla seitsemän jälkeen, rättiväsyneenä kotiin saapuessani saatoin kuitenkin olla ylpeä itsestäni, olin jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Ja näitä uusia kokemuksiahan olin tältä uudelta elämältä tullut hakemaan!
Ensimmäisestä koulupäivästäni jäi siis päälimäisenä mieleen kaikkea muuta kuin itse koulu. Tässä nyt kuitenkin ensimmäistä päivää hiukan avatakseni, voin kertoa että ei se niin ihmeellinen oikeasti ollutkaan.
Olin kuin orpo norsun poikanen saapuessani kouluun. Seisoa toljitin keskellä koulun ISOA aulaa, katsellen muiden oppilaiden iloisia jälleennäkemisiä kesän jälkeen. Olisi itsekkin tehnyt mieli sännätä perässä halailemaan ihmisiä ja kyselemään miten ihanasti heidän kesänsä oli sujunut. Vanhassa koulussani olisinkin varmasti tehnyt tämän samantien, mutta täällä tyydyin vain seisomaan ja tuijottelemaan ympärilleni toivoen kellon kiitävän tarpeeksi nopeasti eteenpäin jotta koulupäivä olisi pian ohi.
Kokonaisuudessaan alkujännittyksen jälkeen, sain parin vanhan tutun avulla karistettua alku jännityksen harteiltani ja loppu päivä sujuikin nopeasti ja mukavasti alta pois.
Tänään, toisena päivän päästiinkin sitten kunnolla koulun makuun kun aloitettiin oikea koulunkäynti, lukujärjestyksen mukaan. Päivän päätteeksi saatoin todeta laukussani olleet aikaisemmin ostetut koulukirjat oikeiksi, eksyneeni ensimmäisellä yrityksillä oikeisiin luokkiin ja saaneeni kirjoituksiin lukemisen lisäksi luettavakseni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja pari muuta romaania. Koulu on nyt siis virallisesti alkanut!
Kavereita en ole vielä onnistunut löytämään, enkä ole edes kovin yllättynyt sillä uusiin ihmisiin tutustuminen ei ikinä ole ollut vahvimpia puoliani, mutta aina voi opetella uutta. Siksihän minä tähä mukaan lähdin, oppimaan uutta ja kehittämään itseäni ihmisenä!
Positiivista, englannin tunnilla en joutunut edes istumaan yksin, vaan sain vierustoverin jonka kanssa vaihdoin jopa kaksi sanaa tunnin aikana! tästä se lähtee :)
Erinomainen tulkinta tämän päivän byrokratiasta, joka kiusaa niin nuoria kuin vanhoja. Kuinkahan paljon turhaa aikaa kuluu kun kaikkia juoksutetaan luukulta luukulle. Olisiko joku organisaattori palkattava tekemään ihan oikeita töitä selvittämään sotku.
VastaaPoista